Niin se aika rientää. Jaron kanssa opeteltiin muka ihan äskettäin esine-etsinnän alkeita, mutta johan siitä on kulunut ainakin kaksi vuotta. Ellei kolmea. Joka tapauksessa ihan liikaa aikaa (ja silloinkin liian vähän treeniä), että Jarppa olisi äsken osannut etsiä pöpelikköön nakkaamani klikkerin. Jälkikoira Jusasta ei ollut sitäkään vähää iloa.

Vaikka joku ehtikin nyt niin kuvitella, klikkeri ei saanut kyytiä turhautuneen kouluttajan hermostuttua kukkahattuiluun. Vaan kas kun Jaro oli irti, tuli huudettaessa pois pusikosta herkuttelemasta ties millä moskalla, ja jollainhan se piti siitä hyvästä palkata, vaikka namit oli loppuneet jo... Neronleimaus, heitänpä tyhjän namipussin noudettavaksi! Idea oli tosi hyvä, ja ihmettelin jo, miksen ole käyttänyt sitä aikaisemmin. Pussukka sai loppumatkalla  kotiin kyytiä enemmänkin, ja Hurtan kunniaksi on sanottava, että vaikka ripustuslenkin tikkaus petti aikoinaan kaksi minuuttia pussin käyttöönoton jälkeen, muilla ompeleilla on nähtävästi kestävyyttä senkin edestä.

Kotiovella avaimia kaivellessa sitten muistui mieleen, että pistin muuten klikkerin namipussiin sen tyhjennyttyä. Sellaiset parikymmentä sekuntia ennen kuin aloin viskellä (avointa, tietysti - kuka sitä tyhjää pussia viitsisi sulkea) pussukkaa pitkin pientareita.

Putoamispaikka on kyllä tiedossa ihan muutaman neliömetrin tarkkuudella, eikä maastokaan vaikeudellaan pelottele, mutta saa nyt mäntti naksutin viettää silti yönsä ulkona. Se on nimittäin jossain nurmikolla. Vihreä klikkeri. Katuvalottomassa kohdassa. Ja koirien kanssa ei siis tosiaan päästy pelastussuunnitelmasta yksimielisyyteen, kovasta pyörimisestä huolimatta. Huomisaamuna siis uusi yritys.

Voisi ehkä lisätä sen esine-etsinnän taas ohjelmistoon.

Muilta osin yön treenipätkät menivät varsin mainiosti. Jusa innostui pariin kertaan leikkimään, mutta paha mennä sanomaan, johtuiko se varsinaisesti leikkiprojektin etenemisestä vai siitä, että vaihdoin lelun Gappayn motivointipatukkaan, josta yritettiin rakentaa Jusalle The Lelua jo silloin vuosia sitten, kun vielä uskoin faaraokoirankin olevan koulutuksen kannalta vähän niin kuin oudonnäköinen belgi. Joka tapauksessa, muutama hyvä repimishetki saatiin aikaan, ja sori vain sille ohikulkijalle, joka ilmeestä päätellen uskoi törmänneensä Baskervillen emäntään. Pidetään tätä todisteena "otta pois" -murinani katu-uskottavuudesta.

Jaron kanssa harjoiteltiin kentällä lyhyitä pätkiä seuraamista molemmilla puolilla (ihana intopinkeä koira - mutta treenaa enemmän oikealla puolella!) sekä esteiden kiertoa. Vastapäivään menee jo futismaalin kokoisen mötikän kiertäminen hienosti ja vauhdilla, myös muutaman metrin päästä lähetettynä, mutta myötäpäivään kierrettäessä on pakko pitäytyä vielä vaativuustasolla Puut & Valotolpat. Hassua sinänsä, kun agilitykentällä Jaro mieluummin kääntyy kuitenkin aina oikealle.