Se on täällä taas. Tyyppi joka nyysii sapuskat pöydiltä, vaikka vieressä seisoisit.

Jaro oli pentuna ihan törkeä eläin: se hyppäsi reippaasti takajaloilleen, lätkäisi etutassut leikkuulaudalle ja söi kaikki tekeillä olevat eväsleivät mitä suinkin ehti. Tästä käytiin monia pitkällisiä keskusteluja Dominoivia Eleitä (ja Rähjäystä) käyttäen (pentu heilutti häntää), suihkupullolla ruikkien (pentua alkoi kiinnostaa, mistä mukavaa märkää tulisi lisää) ja räminätölkkiä viskoen (pentu nappasi tölkin suuhunsa ja pinkoi karkuun). Viimeksi mainitulla saatiin sitten lopulta tuloksia, kun päätin antaa sille uuden mahdollisuuden, menin kulman taakse piiloon, ja kun kakara sitten taas loikkasi varkaisiin, heitin - ja koska olen surkea heittäjä, ja käytin vielä vasenta kättäni, tölkki kolahti koiraa ohimoon. No, ei se sitä tölkkiä pelännyt sen jälkeenkään, mutta lakkasi varastelemasta pöydiltä.

Tähän asti.

Aamulla Jaro kävi nappaamassa leivät tietokonepöydältä heti lenkiltä sisäänpäästyään, kun leipien virallinen omistaja, siis avomies, tuli tervehtimään eteiseen. Äsken päätin kesken iltapalanlaiton pistää koirille ruuat kuppeihin, ja kun käänsin selkäni, se saakutin okapi kävi nykäisemässä juustot lähimmältä leivältä kitusiinsa. Ja seisoin siis ihan vieressä, käytännössä koira hipoi ahteriani. Mutta kun kerran katsoin toiseen suuntaan, sitä ei lasketa, meinaa ilmeisesti herra Faarao.

Perkeles. Tämähän tarkoittaa sotaa.