Eilen päivän visiitti agilitykentälle alkoi reipashenkisesti, kun juuri ennen kentällemenoa satama-alueen pöheiköstä lähti villikani. Valehtelematta korkeintaan 30 cm:n päästä etummaisen petoeläimen kuonosta. Koirat olivat luonnollisesti hihnassa, työmaa-alueella kun liikuttiin, ja vähällä oli, etten mennyt vaakalentoa pupun ja koirain perässä, tilanne kun pääsi hieman yllättämään. Kaksinkertainen riistavietti kuitenkin hävisi painovoimalle 1-0. Onneksi. Vielä tällä kertaa. Ja minä muistanen taas jatkossa olla vajoamatta ajatuksiini, kun olen molempien kanssa liikenteessä...

Kentän puolelle siirryttiin siis hyvässä epäjärjestyksessä, kaikki kolme enemmän ja vähemmän haukahdellen.

Vänisin taannoin, ettei Jaro edisty keinulla kuten toivoisin, mutta edistyypäs se kuitenkin. Viime kerta kun kyseistä estettä treenattiin taisi vain osua huonolle keinupäivälle, koska tänään hommissa oli kuin eri koira, eikä kaikki selity pelkällä treenitauollakaan. Jollain pitäisi nyt vain saada omaan tajuntaani uppoamaan, että eteenpäin mennään vasta, kun koira oikeasti täyttää edelliset kriteerit moitteettomasti ja lähes poikkeuksetta. Ja että treenit tulee pitää lyhyinä ja riittävän moneksi pätkäksi pilkottuina (5 x 5 toistoa tuottaa paljon paremman tuloksen kuin 25 toistoa putkeen). Näissä kohdissa ollaan nimittäin selvästi menty pieleen myös viimeaikaisessa keppitreenissä, ja siinä on nyt palattava askel tai kaksi taaksepäin, että myös kakkospuolelta lähetys saadaan varmaksi. Loppu sujuisi jo mainiosti ja kriteereitä voisi taas nostaa, kunhan siitä ensimmäisestä välistä nyt vain mentäisiin aina oikein sisään.

Viime viikkoisesta Jusan puomi-innostuksesta vaikuttuneena päätin hioa alasmenokontakteja tälläkin kertaa. Tällä kertaa mukanani vain oli Jusan sivupersoonista joku toinen kuin se viimeviikkoinen - vaikka puomille lähtö oli ihan ok, alastuloramppi oli hirveäkauheakamala, ja siltä hypättiin jo puolivälistä pakoon. Päätin ottaa pelkästään tätä kammotuskohtaa, hyppyyttäen koiran sivusta sille suoraan, ja vaatien hyvällä palkkauksella siirtymistä kontaktille ja pois. Hyvä suunnitelma, huono toteutus. Lopputuloksena oli jäykkänä rampilla istuva, silmät pullottaen läheisen logistiikkakeskuksen pihalla liikkuvaa rekkaa tuijottava koira. Ja joo, on se nähnyt rekkoja ennenkin. Joskus olisi oikeasti kiva tietää, mitä ihmettä tuon eläimen päässä oikein liikkuu.

Yhden suunnilleen onnistuneen kontaktin jälkeen jätettiin se este suosiolla pois päivän ohjelmasta. Kokeiltiin hyppyesteitä, jotka nyt tavallisesti ovat olleet Jusan suosikkeja, ja joille se on alkanut itse jo hakeakin vähän. Tällä kertaa onnistumisprosentti jäi varmaan alle 50:n, ihan yksinkertaisella ja suhteellisen suoralla reitillä. Selvästi minun kanssani juokseminen oli mukavaa, mutta medikorkuisia esteitä se ohitteli ihan miten sattuu. Jos kyseessä olisi Jaro, olisin ollut huolissani, että se on kipeä. Selkeästi disorientoitunut ilme naamallaan juoksenteleva Jusa taas on vain Jusa, jolla on huono päivä. Tavallisesti se on palautunut mörköesteiltä niin, että nimenomaan hypyt on suoritettu moitteettomasti heti peräänkin. Mutta toisaalta, tavallisesti se ei myöskään jää tuijottamaan rekkoja. Tai jännäile verkkoaidan takana näkyvää Jaron hahmoa.

Yrittäessäni paikallistaa edes jotain Puupalle kelpaavaa estettä sain yllytettyä sen A:lle, jolle se ei edellisviikoilla olisi suurin surminkaan suostunut menemään. Palkkasin heittämällä sille Wubban, ja jouduin odottelemaan vinkulelu suussa riemuitsevaa koiraa kunniakierroksiltaan takaisin pari minuuttia. Toinen A:lle lähetys, ilman erityistä yllytystä, taas Wubba palkaksi, ja taas odottelua koiran painellessa pitkin kenttää skviik-ka skviik-ka skviik-ka -äänen tahdissa. Olisi hauskempaa, jos Jusa toisi kiltisti  lelun heti minulle, mutta toimiihan se näinkin - silloin kun ei ole kiire. Viime viikkojen kuolemantuomio-A:sta tuli yllätyksekseni päivän ehdoton suosikkieste näillä kahdella palkalla. Into ei laantunut mihinkään, vaikka lopputreeniksi vaihdoinkin palkan naksu+nami -yhdistelmään. Kun siirryimme treenaamaan putkea, joka meni A:n alta, parilla ensimmäisellä kierroksella minun oli fyysisesti estettävä pääsy A:lle, että sain Jusan tarjoamaan mitään muuta kuin riemastunutta kiipeilyä. Muutaman onnistuneen suorituksen jälkeen putkeen voitiin muuten yhdistää hyppyeste tai pari, ennen tai jälkeen tai molempia, ja ilman vilaustakaan siitä haahuilusta, mitä Jusa oli tismalleen samoilla esteillä esittänyt 20 minuuttia aikaisemmin.

Treenikeikan saldo: Jaron kanssa edetään hienosti, paitsi että kepeissä on hetkellisesti palattava taaksepäin. Jusan kanssa taas elämä helpottuisi hemmetisti, jos se toimisi yhdenmukaisesti edes itsensä kanssa. Tai jos siitä edes jollain näkisi etukäteen, mitä sen kanssa kannattaa juuri tänään tehdä. Nyt puoli treeniä saattaa mennä möröttömien esteiden paikallistamiseen, ja se kun ei olisi helpoin mahdollinen harrastuskaveri ilman tätä onnenpyörä-efektiäkään...