Olemme suunnilleen selvinneet viime viikon häpeästä - mikä siis käytännössä tarkoittaa, että kykenen ajattelemaan tapahtunutta jo lievästi hymyillen. Vaikkakin vinosti.

Viikonloppu jäi koirilla pissalenkityksiksi, koska vietin molemmat päivät Hyvinkäällä Gerbiiliyhdistystä edustamassa. Leikittelin jonkun aikaa ajatuksella, että olisin ottanut Jaron mukaan, ideana lähinnä antaa koiran nukkua häkissään ja välillä ottaa pieniä toko-pätkiä yleisövilinässä, mutta sai sitten koira jäädä kotiin kuitenkin. Ja ihan hyvä niin, koska sunnuntaina ständimme alle päätyi karannut kissa. Sitä ei ehkä olisi saatu ehjänä talteen, jos pöydän alla olisi ollut myös kevythäkkiin muka-suljettu vinttikoira.

Tapahtumassa oli myös koiratanssiesityksiä, ja vaikka tunnustan ikävänä ihmisenä, etten ollut ihan kauhean vaikuttunut, jostain syystä Hannu innostui (esitystä näkemättä) ajatuksestakin, ja tässä on nyt jonkun verran vaihdeltu ajatuksia sen lajin tiimoilta. Saapa nähdä - tuskin ryhdytään tuumasta toimeen kuitenkaan, en minäkään kaikkea ehdi. Tai minä varsinkaan. Mies saa toki vankkumattoman tukeni, jos haluaa alkaa säätämään. Voin jeesata koreografian suunnitteluissa, ja musiikkivalinnoissa. Ja lupaan lainata klikkeriänikin!

Jaron kanssa käytiin tänään taas esteillä pyörimässä reilun tunnin ajan. Tehtiin lyhyesti rataharjoitusta ja pohdittiin takaaleikkauksia, mutta etupäässä keskityttiin keppiparilla pujottelun aloittamiseen eri kulmista (avoin kulma on selvästi Jaron heikoin kohta) sekä keinuun. Jälkimmäinen pisti vähän miettimään. Kun edistystä ei oikeastaan tunnu tulevan, ainakaan sitä tahtia kun Jaron kanssa on tottunut, onko metodi väärä vai treeniä liian vähän? Ja sitäpaitsi, onko sillä mitään väliä, himmaileeko koira keinun puolivälissä kunnes laudan pää on laskeutunut vai juokseeko se kerralla päähän asti, jos se kuitenkin suorittaa esteen oikein, ja aikoo joka tapauksessa tuhlata sekunteja hyppelemällä aidanvierustaa pitkin?

Sen verran viimeviikkoinen kisasählinki on nimittäin jäänyt koiralle mieleen kaihertamaan, että tänään se reagoi poikkeuksellisesti suunnilleen kaikkeen, mitä tutun treenikentänkin yhden sivuaidan takana olevalla teollisuusalueella tapahtui. Niin kuin että "ooh, ihminen kävelee - ei voi mennä puomille, koska pitää pällistellä pää kenossa".

Huomenna olisi HSKH:n Tehis Cupin toinen osakilpailu. Lienee sanomattakin selvää, että emme ole osallistumassa, mutta funtsailin tässä vähän, josko menisimme sinne reunuskentille liinassa pyörimään. Häiriötreenin nimissä. Ehkä uskaltaudun, jos mies lähtee henkiseksi tueksi mukaan. Jos  viime viikolla käsistäni nimittäin olisi räyhyylenkille lähtenyt bordercollie, tai villakoira, suurin osa ihmisistä ei enää huomenna tunnistaisi koiraa juuri siksi tietyksi yksilöksi, niistä kymmenistä kisoja kiertävistä. Faaraokoiran kanssa taas...no, ei ole juuri sekoittamisen vaaraa. Kyllä sen muistaa, kun kerran näkee. Toivottavasti jonain päivänä myös hyvässä mielessä.