Aamu alkoi lennokkaasti. Jusalle oli varattu lähilekurilta anaalientyhjennysaika klo 12:00, ja allekirjoittanut havahtui tajuihinsa 11:55. Mahdollisesti muutaman ärräpään säestämänä siis ylös, ulos ja lenkille. Tai rehellisesti sanottuna autolle, koska kävellen ei olisi ollut mitään saumaa ehtiä. Nytkin myöhästyimme ajasta melkein kymmenen minuuttia, mutta onneksi eläinlääkäri oli saman verran aikataulusta jäljessä, ja pääsimme peräti odottelemaan vielä lyhyen tovin. Nyt on kuitenkin Jusan takamus tyhjätty, ja koiran terveys muutenkin hyväksi todettu. Itseasiassa kävi oikein naurattamaan, kun eläinlääkäri Jusaa kopeloituaan kommentoi sen eläinlääkäri-inhotusta, että "onneksi se vaikuttaa muuten olevan tällainen perusterve yksilö". Tunnustin sitten, että on se nyt, viimeiset 1½ vuotta, ollutkin, kun ollaan käyty vyöhyketerapiassa. Ilokseni eläinlääkäri ei nauranut meitä ulos, vaan oli positiivisen kiinnostunut aiheesta.

Iltasella sulloin possumobiilin alias Pärrän takakonttiin sitten Jaron, ja suuntasin vetämään jonkinlaisia ohjaustreenejä farkkuryhmälle. Idea oli päästää välillä Jarppakin radalle, vähän niin kuin esimerkkikoirana mukamas. Reitti ja sen toteutus ei ollut tänään Jaron kanssa se pointti, joten en niitä tähänkään merkinnyt. Sen sijaan tarkoitus oli hakea fiilistä ja hallintaa. Esteet, joiden ympäri kieputtiin, oli aseteltu seuraavaan tapaan:

Jaro nyt on kuitenkin tottunut agilitaamaan vain joko tyhjällä kentällä tai lähes pelkästään samojen koirien (2 x italianvinttikoira, 1 x sloughi, mahdollisesti myös 1 x galgo sekä Jusa) läsnäollessa, ja sehän otti häiriötä vieraista rotutovereistaan sitten oikein ämpärikaupalla. Paitsi, että se oli huonosti kuulolla kaikkiaan, se karkasi kertaalleen jopa räyhäämään Mango-nartulle. Joka tasapuolisuuden nimissä räyhäsi takaisin.

Omistaja saa taas potkia hetken aikaa itseään perseelle. Ei tule yrittämän mitään showcase-juttuja, jos on juuri muuttanut radikaalisti koiran ympäristöä haastavammaksi! Palkkaamalla koiraa naksulla - alkuun vaikka ihan joka esteen jälkeen - olisi varmasti päästy ihan eri tulokseen. Mutta nuija mikä nuija.

No niin. Häiriötreeniä tarvitaan siis rutkasti lisää. Muun ryhmän lähdettyä kotiin muoviverkkoaidan takana kävelevä Jusakin (joka oli tullut paikalle Hannun kanssa, koska unohdin avaimen kotiin enkä olisi saanut kenttää lukkoon muuten) riitti hetkellisesti saamaan aikaan Jaron totaalisen disorientoitumisen. Myös sen jälkeen, kun Vieras Koira oli todettu Jusaksi.

Mutta yrittäessäni ohjata hiljalleen keskittyvää Jaroa vielä kerran viimeisenä olleen helpohkon harjoitusreitin läpi, alkoi yhtäkkiä tuntumaan, että koirahan lukee rintamasuuntaani nyt paremmin kuin hyvin. Sekaannuin radassa ja päädyin kieputtamaan Jaroa hyppyesteiden ympäri, muuttaen välillä suuntaa ja lähettäen sen satunnaisesti putkeen pysyen itse lähes aitojen keskellä - ja jumaliste, faaraokoira toimi kuin unelma! Varsinkin myötäpäivään hyppyytettäessä, ei mitään ongelmaa. Sanallista käskyä ei tarvittu, koira veti itsensä loistavasti sille esteelle, jota päin olin itse kääntynyt. Tai tuli välittömästi käteen kiinni, jos käännyin äkillisesti pois seuraavalta esteeltä. Mikä erinomainen muistutus siitä, että harjoitus tekee mestarin! Kesän kaikki vähät omat treenit on käytetty ainakin osittain siihen, että Jaro hakisi itsenäisemmin esteille, ja tulosta on näköjään saatu! Eli rohkein mielin kohti niitä epiksiä nyt sitten kuitenkin. Hiljalleen.