Hullun koiraihmisen tunnistaa siitä, että se seisoo sormet tunnottomiksi kohmettuneena tuulisen pellon laidalla tuntitolkulla katsomassa ja videoimassa maastojuoksukisoja - vaikkei sillä ole edes omaa koiraa ilmoitettuna skaboihin mukaan. Jos hullu koiraihminen on oikein pätevänä, se saa raahattua keponsakin seurakseen palelemaan. Kepo tosin vapautettiin välillä auttamaan äitiään, mikä siis vaati lämpimällä autolla ajelua ympäriinsä, sillä välin kun hullu koiraihminen pönötti edelleen siellä ojanpenkalla pällistelemässä.

Niin, että sellainen viikonloppu. Lauantaina oli vielä jotenkuten lämmintä, ja katselimme afgaanien finaalit ja salukien alkuerät ihan suht hyvässä hengessä, paitsi että Hannu vinkui tuolia. Välillä tosin keskityttiin vähemmän koirien katsomiseen ja enemmän jalostusaiheiseen keskusteluun - joka muuten lähti  liikkeelle siitä, että Hannu alkoi tuumia Omia Kasvatusperiaatteitaan (meillä kuulemma tulee kasvamaan salukeja sitten isona...). Pitkien yksinpuhelupohdintojeni jälkeen ja muutamia "mutta entä jos" -skenaarioita esiteltyäni Hannu kuitenkin päätti pienoismallien olevan sittenkin parempi harrastus. Jos uusia harrastuksia ylipäätään tarvitsee. Fiksu mies. Sääli, että se on lyönyt hynttyyt yhteen hullun koiraihmisen kanssa.

Sunnuntai tarjosi epämiellyttävämmän sään (kylmää!), mutta myös vaihtelevampaa katsottavaa. Basenjit osoittivat käytännössä, miksi kuonokoppa on tarpeellinen verme viimeistään vieheen pysähtyessä, irlanninsusikoirat puolestaan havainnollistavat erilaisia tapoja keskeyttää.

Ja sitten oli tietysti ne faaraokoirat. Yksi video kertoo enemmän kuin tuhat kuvaa, kuten mudiharrastajaystäväni taannoin valisti, joten odottakaa, että ehdin käydä tallenteet läpi ja tuupata ne nettiin. Voitte arvioida itse, onko juokseva faaraokoira kaunis vai mielettömän kaunis.

Onni on oma vinttikoira.