Se on sitten tämän vuoden näyttelyttämisvelvollisuus hoidettu. Olen pienessä mielessäni nimittäin päättänyt, että vien Jaron vähintään yhteen missikisaan joka vuosi, kunnes se on valio - yksi serti enää puuttuisi tavoitteesta... Luultavasti jatkan sen jälkeenkin suunnilleen samaa äärimmäisen kiivasta tahtia, mutta pidätän itselläni oikeuden muuttaa mieltäni. Suosikkiharrastuksiani näytelmät nimittäin eivät kyllä ole. Reissu oli kaikin puolin tosi hyvä, ja saimme samalla ajamisella hoidettua pari sukulaistapaamistakin. Lisäksi pääsimme kyläilemään (ja nukkumaan) keväällä Keski-Suomeen muuttaneen ystäväni luona. Sen suurempia tuloksia ei saatu, mutta kivaa oli, ja se oli pääasiallinen tarkoituskin.

Ihan kommelluksitta ei luonnollisesti tästäkään matkasta selvitty. Heti lauantaiaamuna urhoollinen koira-automme Pärrä nimittäin kieltäytyi käynnistymästä. Ehkä se oli ahdettu liian täyteen tavaraa, ja painoraja ylittyi kuin hississä. Ei voi tietää. Mutta käyntiin sitä ei saatu. Pohdittiin mahdollisuutta mäkistarttiin (muutaman puhelun jälkeen, joissa selvitettiin, miten kyseinen operaatio edes käytännössä toteutetaan), mutta eihän koko Rastilassa suunnilleen ole mäkiä! Paitsi yksi, mikä viettää mereen - ja mikä alkoikin vähitellen kuulostaa erittäin houkuttelevalta vaihtoehdolta... Antaumuksellisten lykkimisyritysten jälkeen Hannun isä pelasti päivämme ja lainasi farmariaan. Tavarat (ja koirat) siis Mazdasta Fordiin ja nokka Sipoon kautta kohti Pornaisia.

Jusa täytti lauantaina 6 v, ja synttäreiden kunniaksi jätimme siis lievästä eroahdistuksesta kärsivän koiran Porkkuun äidilleni hoitoon. Melko reilu temppu... No, mutta kun oli tuttu paikka ja mieleiset ihmiset, ja "mumma" syötteli Puupalle herkkuja koko viikonlopun, niin sillä oli itseasiassa mennyt kuulemma oikein hyvin! Niin hyvin, että äiti sanoi ottavansa sen mielellään yksin hoitoon toistekin. Jaro on kuulemma vähän liian raju liikkeissään (ihanks tosi?), mutta Jusan kanssa äiti oli uskaltautunut peräti 40 minuutin fleksilenkille kahdestaan, ilman isäpuoltani koiraa taluttamassa.

Jatkoimme Pornaisista yhtä koiraa ja sen petiä kevyemmällä varustuksella (ei näkynyt missään, auto oli edelleen ihan täynnä kamaa...) kohti Toivakkaa. Siellä pysähdyttiin hetkeksi mummon mökille johtavalla tiellä juoksuttamaan Jaroa, joka ottikin ilon irti hiljaisesta, varmasti liikenteettömästä metsätiestä. Sen jälkeen mentiin mummolaan esittelemään vähän toisenlainen punainen pystykorva kuin Mosse-vainaa, joka siis edusti sitä kotimaista versiota. Ja kun kännykkä vihdoin piippasi, että yösijan tarjonnut ystäväni polskinarttuineen oli vapautunut ryhmäkehästä, hyppäsimme jälleen autoon ja karautimme kohti Hankasalmea - missä purettiin auto, pystytettiin Jarojuhanille oma luola (=sen rakas kevythäkki) ja lähdettiin vielä piipahtamaan naapurin salukikasvattajalla glögillä... Ihan pikkuisen kiireinen päivä, siis.

No, koska juttua oli kuitenkin kertynyt niiden kuukausien aikana, jolloin emme olleet nähneet, myöhäinen "kotiintulo" ei hidastanut menoa, vaan parin viinilasillisen kanssa ilta venyi yli puoli neljän. Herätyksen piti olla puoli kahdeksalta, mikä ei arvattavasti sitten ihan onnistunut.

Aamulla en saanut syötyä juuri mitään, koska jännitti niin holtittomasti. Onneksi koirallani, itseasiassa molemmilla koirillani, tuntuu olevan emäntäänsä parempi hermorakenne. Fordissa oli kesärenkaat alla, joten tämän lisäjännitysmomentin kanssa lähdimme liukastelemaan taas täpötäyden auton kanssa kohti Jyväskylää. Olin suunnitellut, että ollaan siellä tosi ajoissa, saadaan hyvä paikka häkkialueelta ja noin, mutta kiitos venyneen illan ja hitaan heräämisen saavuimme näyttelykehän laidalle ehkä reilu vartti ennen kuin faaraokoirien arvostelu alkoi. Ei näin. Mutta toisaalta, enpä ehtinyt ihan hirveitä enää siinä vaiheessa jännittää, mikä oli kyllä helpotus. Sen verran kuitenkin, että tutut naureskelivat käsieni tärinälle.

Tuomari vaikutti jo etukäteen tiukalta, joten naureskelin kehänlaidalla toisen avoimeen luokkaan tulevan uroksen, Speedyn, omistajan kanssa, että eipä taida tänään pinkkiä herua. Eikä sitten kyllä herunutkaan, vaan Jarolle napsahti sen uran toinen H. Se esiintyi kivasti (poikkeuksellisesti tosin hiukan väisteli tuomaria), ravasi suoremmin - joskin myös vaisummin, ehkä pienehköstä kehästä johtuen? - kuin harjoituksissa (toki sen piti tuomaria kohti ravatessa dyykata tarkistamaan, onko tumma jälki lattiassa oikeasti vain jotain tekstiä vai sittenkin nami),  ja arvostelukin oli etupäässä very goodia ja ihan koiran näköinen. Olin siis tyytyväinen. Unohdin muuten jännityksissäni viedä Jaron hammaspoistoista todistukset kehäsihteerille, mutta eipä koloa hammasrivissä huomattu tälläkään kertaa, joten hällä väliä. Olen muutenkin miettinyt, onko tokareiden mukanaraahaamisessa mitään järkeä, kun "correct bite" tulee arvosteluihin ilmankin.

Siirryin sitten kehästä pois, ja jäin "portille" katselemaan, miten Speedylla menisi. Eräs farkkuharrastaja syöksyi heti kysymään, että mitäsesai, ja kun sanoin että hyvä tuli, ja näytin sinistä nauhaa, hää irvisti kuin heiluttelisin kuollutta sisiliskoa ja pyyhkäisi samantien pois sanaakaan sanomatta. Olin niin äimänä, että piti itsenikin vilkaista, oliko nauhaan takertunut jotain viimevuotisia lihapullia, kun otin sen taskustani, mutta ei - ihan siisti muovinauha se oli.

Jäi koko loppukehä katsomatta, kun nauratti niin holtittomasti - oli pakko poistua häkkialueelle hihittämään Hannulle tätä juttua.

No, olen joskus saanut kyllä leikkimielistä palautettakin, kun "en vaan tajua", minulle kun se H on nimenomaan hyvä. Omassa kaveripiirissä tuollainen irvistely menisi toki huumorilla - joskus on naureskeltukin, että hyyyiiiii, sininen nauha yöööööök, nyt pitää laittaa koira suksiboksiin, ei me voida tuon ravunsyötin kanssa samassa auton ilmatilassa olla - mutta tässä kohtaa uskon kyllä irvistelijän reagoineen noin ihan tosissaan. Se, oliko kyseessä vain selkärangasta lähtevä "vaistomainen" reaktio "huonoon" arvosanaan vaiko tahallinen yritys pahoittaa jonkun mieli, jääköön jokaisen itse päätettäväksi. Jarps ei ole kyseisen henkilön kasvatti tai edes erityisen läheistä sukua hänen koirilleen, joten itse repeilin vain loppupäivän, jotta wtf? Miten kenellekään voi olla nauhanväri - saati sitten täysin vieraan koiran nauhanväri - noin iso juttu?

Ehdottomasti yksi elämäni absurdeimpia hetkiä. Jo tämän riemun vuoksi kannatti ajaa Jyväskylään ja takaisin.

Piipahdimme vielä lyhyesti Jyväskylän Paviljongin vieressä asuvan tätini luona - täti ja kummityttöni olivat myös katsomassa kehää ja koiranäyttelyn menoa muutenkin. Kotimatkalla piti pysähtyä mummolassa noukkimassa kyytiin pakastemarjoja ja sieniä, joita mummi oli pakastimiinsa syksyn aikana kerännyt. Tiedän, ettei mummi lue tätä blogia, mutta kiitos silti! Lopulta saavuimme hakemaan Pornaisista huutavan ja kieppuvan Jusan, ja pääsimme vielä kotiinkin suunnilleen tajuissamme. Väsyneinä ja vaihtelevan onnellisina. Hannu oli ihan vain väsynyt, samoin vissiinkin Jaro, mutta me Jusan kanssa hoidimme sen iloisuuspuolenkin sitten. Joskin hieman eri syistä.

Kaikkiaan reissu oli ihan hemmetin rankka - aivan liikaa kiirettä - mutta hauskaa oli. Farkkukehän jälkeen sain rodun parissa pitkään pyörineeltä ihmiseltä paitsi muutaman handlausvinkin (jotka aion ehdottomasti jatkossa huomioida), myös kiitosta siitä, että esitän kuulemma Jaroa "todella kauniisti". Olen pitänyt itseäni paitsi hyvin kokemattomana myös varsin taitamattomana handlerina, jonka kehässäolo herättää korkeintaan lievää myötähäpeää katsojissa, joten tämä palaute todellakin ilahdutti. Aion leijua muutaman sentin maanpinnan yläpuolella ainakin parisen kuukautta.

Näihin tunnelmiin. Kokeillaan sitä näyttelyissä käymistä taas ensi vuonna uudestaan.

Ai niin. Isäpuoli muuten oli käynyt sunnuntaina kokeilemassa, mikä Mazdassa oli vikana. Se käynnistyi ensimmäisellä yrittämällä.