Vaikka miten jaksan pyöritellä silmiäni koiranäyttelyille ja kritisoida niiden vaikutusta koiranjalostukseen, ei voi mitään - Messariin on mentävä joka vuosi. Olkoonkin, että siellä tuntuu oikein konkretisoituvan kaikki mahdollinen päättömyys koko harrastuksen tiimoilta. Johtuisiko sitten siitä, että suuri osa ei-niin-tosissaan hommaan suhtautuvista jää aina pois ilmomaksujen ja yleisen ruuhkan vuoksi.

No, joka tapauksessa. Hullu Koiraihminen marssi lauantaiaamuna sisäänpääsylle ja osti kokoaikalipun, tänäkin vuonna. Tai itseasiassa aikaisempina vuosinahan olen pestautunut Lemmikkimessujen puolelle töihin ja saanut sen kunniaksi ilmaisen sisäänpääsyn, mutta viis yksityiskohdista. Budjetti oli tällä kertaa pieni, toisaalta ostoslistalla olikin vain toppatakki Jarolle. Sekä tietysti possunkorvia ja miehelle perinteinen metrilakupussi. En onneksi enää muista tarkkaan, miten tuhottomasti tyrkkäsin rahaa menemään ollessani Messarissa ensimmäistä kertaa koiranomistajana, mutta useampi satanen siinä kuitenkin meni, ja ihan puolivahingossa vielä. Jostain syystä en myöskään muista, mihin rahat tuolloin mahdoin käyttää. Jusan takit on sille toisaalla teetetty, sillä oli jo petikin tuolloin... yhden pannan muistan ostaneeni (väärää kokoa, tietysti), mutta sekin oli ihan normi solkipanta, jossa tuskin roikkui kolminumeroista hintalappua. Mystistä.

Asiaankuuluvasti koirantakkien lisäksi kävin kyllä hypistelemässä näyttelytaluttimia (meillä on niitä edelleenkin jo liikaa), faaraokoiranmuotoista numerolapun pidikettä (jota ei Jaron kanssa voi käyttää, koska se uskoo vakaasti, että lerpattavat laput on tarkoitettu sen leluiksi) ja muuta vastaavaa - yhdistävänä tekijänä siis se, että kaikki ovat äärimmäisen tärkeää rekvisiittaa näin tiheään tahtiin näyttelyitä kiertävälle koirakolle. Onnistuin vaivoin hillitsemään itseni. Lopulta kotiin lähti kaksi pussia possunkorvia, kolme pakettia Ziwi Peak -kuivalihanameja sekä Pomppa -toppatakki. Ja se metrilakupussi.

Pääasia Messarissa on kuitenkin tietysti koirat. Joka vuosi menen paikalle intopinkeänä - ooh, hienoja koiria, kauniita koiria, huippuluokan koiria - ja sitten poistun vähän vähemmän oohina: vuodesta ja ryhmäkehävireystasostani riippuen joko vähän hämmentyneenä tai paljon kettuuntuneena. Muistan sitten taas seuraavat kaksi viikkoa, miksi näyttelyt eivät ole minun juttuni. Niin se meni tänäkin vuonna.

Dadaismia -09

Perinteiseen Messariviikonloppuun on kuulunut visiitti villakoirakehien ääreen hiljentymään. Villakoira näyttelytrimmissään on sanattomaksi vetävä, upea näky. Siihen asti, että muistaa siellä karvapallojen alla olevan koiran, ja aivot meinaavat nyrjähtää yrittäessään saada näköhavaintoa väännettyä vastalöytämäänsä realistiseen kontekstiin. Tänä vuonna villakoirat jäivät kuitenkin oikeastaan näkemättä. Paitsi että yksi rastaturkkinen yksilö käveli pariin otteeseen vastaan, enkä ole vielä päättänyt, mitä mieltä olen siitä - yllätyksekseni se oli ainakin vähemmän absurdin näköinen kuin ne pörröturkkiset versiot. Ihan villakoirayllätyksettömäksi ei kuitenkaan jääty tänäkään vuonna, sillä lauantaina pääsin trimmialuetta ohittaessani hätkähtämään turkinhoidon logiikkaa: ensin koira kammataan auki, sitten se tupeerataan uudestaan takkuun. Siis mitä järkeä, kysyy turkittoman koiran onnellinen omistaja! Joo, no okei. Hallitsemattomasti takkuinen koira ei olisi hyvä asia sen enempää koiran hyvinvoinnin kuin sen ulkonäönkään kannalta. Siispä kammataan. Ja joo, kammattu 30-senttinen turkki ei pysy sitten pallona ja pystyssä, ellei sitä vähän tueta, ja kun hiuslakatkin on nykyään kielletty, voi voi voi (anteeksi, yritän olla nauramatta), niin pakkohan sitä on jotain kikkailla. Turkin lyhentäminenhän olisi ihan rikollista, tulisi EVA ja kanssaharrastajien ikuinen paheksunta siitä.

Kysyin oikeasti yksi vuosi villakoiraharrastajalta, että jos hankkisin joskus tuollaisen sinänsä ihan kiintoisan koiran, ja haluaisin tuoda sen vähän niukemmassa turkissa kehään, mitä tapahtuisi? Minua katsottiin vähän säälivästi (ei haittaa, alan tottua siihen) ja vastattiin hyvin selkeästi ääntäen, että siitä tulisi EVA, koska tuomarin pitää voida arvostella turkin laatu! Kuulkaas, jos tuomari tarvitsee 30 cm:n paksuudelta villaa voidakseen arvostella turkin laadun, epäilen, että tuomari tarvitsee myös lisää koulutusta. Ymmärrän, että ihan klanin koiran turkkia ei voi arvostella, mutta 30 cm? Eihän niillä pienemmilläkään villakoirilla ole 30 senttiä karvaa, ja jotenkin se niiden turkin arvostelu kuitenkin onnistuu, koska vaaleanpunaista siellä jaeltiin kehässä tänäkin vuonna. Ja ainakin farkkukehässä se pinkki = erinomainen.

Mjoo. No viikonlopun absurdein turkki -palkinnolle löytyi kyllä vastaanottajia ilman niitä villakoiriakin. Sunnuntaiaamuna faaraokoirien viereisessä kehässä arvosteltiin nimittäin vanhaenglanninlammaskoiria, ja allekirjoittaneella jäi muutaman farkun laatuarvosana välistä, koska tuijotin suu auki väärää rotua.

Vanhaenglanninlammaskoirahandleri menee kehään harjan kanssa. Okei, olen nähnyt afgaani-ihmistenkin tekevän samaa, joten vaikka se on edelleenkin vähän koomista (onko se koiran sijoitus oikeasti kiinni parin haituvan sijainnista, kun kuitenkin samaan aikaan selitetään, että "kyllä asiantunteva tuomari osaa arvioida sen rakenteen sieltä karvan alta"...?), sellaista siis sattuu. Siihen ne yhtäläisyydet afgaanipuolelle sitten loppuvatkin. Bobtailit on nimittäin ensinnäkin valmiiksi jo pöyhitty ilmaviksi villapalloiksi. Luulen - tai toivon - että varsinaista koiraa oli alle puolet koko karvapallon leveydestä. Kun koira asetellaan tuomarin eteen, handleri alkaa vimmatusti sukia sen karvaa pystyyn. Kun tuomari käpälöi koiran etuoäätä, handleri pöyhii bobtailin takapäätä, ja kun tuomari siirtyy koirassa taaksepäin, handleri syöksyy pörhistämään takaisin paikalleen - tai siis pois paikoiltaan, pöyheän lopputuloksen saamiseksi - tuomarin lytistämät karvat koiran etupäästä! Tätä iloista piirileikkiä ja pöyhimistä jatkuu koko arvostelun ajan. Voi kevään henget. Kyllä siinä sai huultaan purra hetken jos toisenkin, ääneen nauraminen on ymmärtääkseni hyvin epäkohteliasta toimintaa kehän laidalla, enkä halunnut joutua piestyksi harjoilla kesken oman rotuni arvostelun.

Newbie kommentoi koirain esittämistä

Afgaaninvinttikoirat tulikin jo mainittua, joten kommentoidaanpa niistä siis vähän lisää. Ensinnäkin, henkilökohtaisena mielipiteenäni, ei ole jumaliste asiallista nostella koiraa sen turkista! Ei edes tukasta. Älkääkä nyt hitto vieköön tulko kommentoimaan, että "ei se ole koiran nostamista, vaan pöyhitään vain tukkatupsua paremmaksi". Minulla on juu silmälasit, mutta niiden kanssa näkö toimii ihan hyvin: muutamalla handlerilla oli jo muitakin intressejä kuin pelkän tukan pörhistäminen.

Ja sarjassamme koirankäsittelyä: miksi ihmeessä koiraa pitää nykiä taluttimesta koko hemmetin esittämisen ajan? Kuten villakoirien tupeeraamisenkin kohdalla, tiedän kyllä mitä sillä halutaan saada aikaan - afgaanin kuuluu juosta pää ylväästi pystyssä. No onnea vain, että se noin onnistuu,  hatunnosto afgaanien mielenlaadulle, sillä jos omaa koiraani nyppisin hihnasta jatkuvasti, sen pää painuisi kyllä ihan tasan tarkkaan niin alas kuin mahdollista. Jaroa masentaa, kun Jaroa Törkeästi Pahoinpidellään. Jarps juokseekin sitten kyllä niska selkälinjan jatkeena, kuten mielestäni rodun sopiikin juosta - joskaan ei kuulemma farkunkaan kohdalla tarvitsisi sopia: pää saisi olla ylhäällä, niin olisi enemmän show. Vaan kun minä vien näyttelyyn faaraokoiraa, enkä show-koiraa. Prkl.

Joiltain afgaaneiltakin se juokseminen pää ylhäällä ilman jatkuvaa nykimistä näytti sujuvan. Opetus- vai asennekysymys?

Ei sillä, että farkkukehässäkään olisi silmiä hivellyt koirien kohteleminen, joskaan siellä ei handlereilla ollutkaan niin selviä pakkoliikkeitä. Muutamalla  farkulla oli kuristava näyttelyhihna säädetty niin kireälle, että se jo valmiiksi upposi koiran kaulanahkaan, ja siitä sitten on vielä hyvä kiskaista lisää, jos koira vaikka kääntää päätään arvosteluvuoroa odottaessaan.

Mistähän muusta piti vielä avautumani? Ainakin terriereitä ja muita pikkukoiria tietysti nosteltiin hännästä ja leuasta ja milloin mistäkin. Valitettavan monelle koiralle ei puhuttu sanaakaan koko arvostelun aikana - eläin kiskottiin sanaakaan sanomatta ulos häkistään, vietiin kehään, juoksutettiin seisotettiin väänneltiin käänneltiin, ja sitten sanaakaan sanomatta se tuupattiin takaisin häkkiin. Ja häkkikin oli hyvällä tuurilla sellainen, ettei siellä koiraparka mahtunut kuin kyyristelemään. Tosi nättiä.

Nyt ennen kuin joku mahdollisesti blogiin eksynyt ehtii kommentoida, ettei se ja se koira siitä kärsi, sen rakenne on tarkoitettukin siihen ja jaadajaadajaa, niin ensinnäkin: en usko. Väitän, että koira kuin koira arvostaa vähän nätimpää kohtelua. Toisekseen ei tässä ole pelkästään siitä kysymyskään, kärsiikö koira vai aiheutetaanko sille vain lievää epämukavuutta vai mitä. Tuollainen on jo pelkästään todella törkeän näköistä! Tuon kokoluokan näyttelyssä on väistämättä myös yleisöä, josta osa ei vielä ole koiranomistajia. Mitä se kertoo koiraharrastajista, kun on ihan normaalia kuristaa koiraa, nostella turkista, nostella hännästä, tuupata jalalla rintalastaan... Moinen kertoo myös itselleni paljon suhtautumisesta siihen koiraan. Ja vaikka huhujen mukaan en aina olekaan itse oikeassa, se ei silti ole suhtautumista, jota minä erityisesti arvostaisin.

Lisäksi tietysti tällainen pistää miettimään, minkä hemmetin takia siellä näyttelyissä edes käydään, kun ei se näytä olevan kivaa handlereistakaan. Eikä siinä mitään, jos ei kehässä hirveitä hymyilytä, itseänikin jännittää niin että rautakankikin näyttää rennolta ja hyväntuuliselta rinnallani, mutta kun kehän laidallekin mennään sitten lähinnä pyörittelemään silmiä ja olemaan kroonisen takakireitä. Tuosta riemusta ne sitten vielä maksavat 50-70 €. Per koira.

Ainakin tuli selväksi, mistä se muutaman viikon takainen kiitos Jaron kauniista esittämisestä tuli. Sitä ei nyitä eikä kuristeta, ja sille jopa jutellaan. Sääli, jos tämä on niin poikkeavaa, että pistää ihmisille oikein silmään.

Paistaa se aurinko risukasaankin

Ei se koko viikonloppu nyt ihan perseestä ollut kuitenkaan. Eihän se ole koskaan, ja siksi sinne pitää aina raahautuakin.  Siellä on hurjasti koiria, joista väistämättä suuri osa on myös oikeasti toimivan ja tasapainoisen näköisiä. Säästän kummallisten rotujen ja niiden omistajien ja kasvattajien etiikan ja moraalin arvioimisen vaikka ensi vuodelle - roduissa ei kuitenkaan tapahdu mitään niin radikaalia vuodessa, että avautumisen aihetta ei enää joulukuussa 2010 olisi. Nyt siirrytään siihen fiilistelyyn: kavereiden tuloksia!

Faaraokoirat jäivät lauantaina kokonaan katsomatta, kun edeltävät tanskandogit vain venyivät ja venyivät. Hilpaisin siis alakertaan kannustamaan ystävääni koirineen ja kasvatteineen mudikehän laidalle. Enkä turhaan, sillä Ronda voitti tyynesti oman emonsa, samoin kaikki muut nartut, ja päätyi olemaan VSP, JV-09, V-09. Melekoisen päheää. Ja siis sievä tyttö se kyllä olikin, onnittelut kasvattajalle ja haltijalle.

Sunnuntaina roikuin puolipäivää puolanvinttikoiraprinsessan tukijoukoissa. Suuri rakkauteni Sahra (toinen koira ikinä, johon olen rakastunut alta sekunnissa sen nähtyäni) kahmaisi ROP-sijan ja PMV-09 -tittelin, varsin ansaitusti. On se vain niin helkkarin kaunis. Sillä välin Jusan suuri rakkaus, kreikanajokoiratyttö Nana, saavutti vastaavat tulokset omassa kehässään, voittaen kerrankin - oikeaan aikaan - oman siskonsa. Suurimman repäisyn ehkä teki kuitenkin Ronda-mudi, joka petrasi vielä lauantaistakin ollen sunnuntaina ROP, JPMV-09, PMV-09! Ei voinut kuin ymmärtää kasvattajatätiä, joka oli melkein hysterian partaalla soittaessaan tuloksista hallin yläkertaan. Onnittelut kaikille!

Sääli, että ryhmäkehistä nämä kaikki kolme saivat kuitenkin lähtöpassit ensimmäisten putoavien joukossa. Ronda sattui napottamaan jonossa juuri sopivalla kohdalla, että sain siihen suoran näkyvyyden, ja se oli kyllä vielä sievempi kuin olisin rotukehän perusteella sanonut (lieventävänä asianhaarana: yritin kuvata mudeja, joten en ehtinyt siellä täysillä panostaa koirien katsomiseen). Melkein tekisi mieli sitä mudia nyt haikailla taas. Olikos jotain puhetta, että tuolle neidille ollaan jo urosta katselemassa tulevaisuutta varten...?