Hihnakäytöstä säätävät kesäprojektimme on saatu hyvin alkuun tällä viikolla. Yksi kerrallaan hörökorvia on taas hyvinkin miellyttävä taluttaa, ja ankaran "mistä palkkaat - miten palkkaat - mihin palkkaat" -mantran hokemisen tuloksena jopa kahden koiran yhtäaikainen ulkoiluttaminen naksuttimen läsnäollessa onnistuu ilman sinkoilua. Palkkaustiheys on tietysti vielä jotain aivan kauheaa. Ottaen huomioon, että talouden molemmat ihmiset ovat kasvissyöjiä, meille ostetaan nykyään ihan järjettömät määrät sydämiä, maksaa ja porsaan ulkofilettä.

Ohitustreenitkin on aloitettu. Tällä hetkellä tarkoitus on erityisesti Jaron kanssa välttää suoria kohtaamisia, ellei välissä ole vähintään autotietä, ja Jusankin kanssa ihan nokkakolaritilanteet ovat ehdoton ei-ei. Eli jollemme mahdu siirtymään ainakin paria metriä sivuun - tai jos vastaantulija on kovin provosoivaa mallia (tai se naapurin samojedi, jota Jusa jostain käsittämättömästä syystä vihaa sydämensä pohjasta) - käännymme tyynesti ympäri ja etsimme toisen reitin. Hätätapauksessa olen varautunut myös kantamaan koirani vieraista ohi, vaikka se nolottaakin, sekä koiraa että minua. Lienee sanomattakin selvää, että tällä hetkellä ulkoilutan koiriani aika pitkälti yksi kerrallaan. En ole ihan niin Brünnhilde, että onnistuisin marssimaan 20-kiloinen sätkivä kojootti molemmissa kainaloissa...

Koska lähes kaikki oppiminen tapahtuu toistojen, toistojen ja toistojen kautta, olen yrittänyt kuitenkin tarkoituksella etsiä toisia koiria, joita voisin hyödyntää. Helpoiten tämä tietysti onnistuisi sopimalla treenitreffit muutaman koiranomistajan kanssa, tai menemällä ohituskurssille. Edellisen vaihtoehdon ongelma on kouluttajan vajavainen sosiaalisuus, joka ilmenee muun muassa kyvyttömyytenä ottaa yhteyttä vieraisiin ihmisiin muutoin kuin aseella uhattuna. Jälkimmäistä vaihtoehtoa taas rajoittaa raha, erityisesti sen jälkeen, kun olen taas käynyt tyhjentämässä S-Marketin lihahyllyt.

Onneksi on muitakin vaihtoehtoja. Kuten koirapuistojen hyödyntäminen.

Tähän mennessä olen nähnyt kaksi koirapuistoa, joiden yhtä tai useampaa aidanvierustaa pitkin ei kulkisi kevyenliikenteenväylää. Lähipuistomme ei ole kumpikaan niistä. Aikaisemmalla asuinalueella treenasimme Jusan kanssa useammankin illan kulkemalla puiston ulkopuolta pari kertaa ympäri, ja sama erinomaiseksi osoittautunut keino oli tarkoitus ottaa käyttöön nytkin. Lähikoirapuistossamme on sitäpaitsi aina joku vähintään nukuttamassa koiraansa, ja näin alkutreeneihin puoliapaattinen avustaja sopisi ihan mainiosti, tuumin minä. 

Näillä ajatuksilla suuntasin klikkerin, namiläjän ja Jaron kanssa puistonkulmalle. Tyhjän puiston. No, ei auta, ja sattuuhan sitä. Tehtiin muuta sitten sillä lenkillä. Seuraavalla ulkoilukerralla uusi yritys. Puisto oli taas tyhjänä. Tässä on viikon verran yritetty, ja ilman suurempaa menestystä. Kuulen kyllä useinkin avoimesta parvekkeenovesta haukuntaa siltä suunnalta, mutta vaikka kaappaisin Jaron remminjatkoksi saman tien, kun pääsemme puistolle asti, se on taas tyhjä. Tasan yhdellä kerralla siellä on ollut snautseri, joka olikin sitten haasteellisempi treenikaveri kuin olin toivonut, sillä se oli musta, partaisa ja lisäksi syöksyi aina suoraan päin aitaa. Sain palkattua Jarpsia oikeasta toiminnasta - koiran katsomisesta, näin aluksi - mutta aika vikkelänä siinä piti olla.

En ole ikinä ennen nähnyt tuota puistoa näin vähällä käytöllä. Olen melko varma, että jos ottaisin molemmat koirat mukaan, tarkoituksena viedä ne puistoon, siellä olisi kyllä porukkaa (valitettavasti yhdistelmässä kaksi faaraota ja täysi koirapuisto on vähän liikaa liikkuvia osia, että pystyisin vielä tässä vaiheessa keskittymään menestyksekkäästi kouluttamiseen suunnitelmani mukaisesti). Itseasiassa olin tästä täysin varma, kunnes vein Jusan yhtenä iltana hetkeksi tyhjään puistoon - tai lähes tyhjään. Siellä on nimittäin seurana infernaalinen döfis, joka kohoaa auringon lämmittämästä ja ilmeisen tyhjentämättömästä koiranjätösroskiksesta. Saattaa selittää joitakin asioita.