Olin ehtinyt alustavasti suunnitella loppuvuodelle melkoisen näyttelykiertueen, sillä näyttelysäännöt muuttuvat vuodenvaihteessa, ja olen ihan tarpeeksi pihalla näistä vanhoistakin. Tuumin siis, että olisi parasta saada se viimeinen serti plakkariin sitä ennen. Lämmittelyksi ilmoitin Jarpsin ryhmänäyttelyyn, joka pidettiin viehättävästi mummolan naapurikunnassa. Mummi jäi leskeksi keväällä, ja omakotitalossa keskellä ei-mitään olisi epäilemättä paljon hilpeämpää, jos paikalle pöllähtäisi viikonlopuksi Hullu Koiraihminen näyttelypuudelinsa kanssa. Onneksi mummi oli samaa mieltä. Tunnustan, että myös lyhyt ajomatka näyttelypaikalle, mahdollisuus ulkoiluttaa koiraa irrallaan koko viikonloppu sekä uinti- ja uittomahdollisuus mökillä nimittäin kiinnostivat. Hannu ja Jusa oli tarkoitus jättää kotiin, sillä Jusalla ei ole nykyään - eikä ilmeiseti jatkossakaan - voimassa olevia rokotuksia, eikä sitä siis voinut ajatellakaan turistiksi näyttelyyn. Sitten Hannu päättikin mennä töihin, ja Jusa pääsi taas Pornaisiin hemmoteltavaksi. Isäpuoleni oli purki puiden varastoinnissa käytetyn rullakon ja tukki sillä ison takaterassin kulkuaukot, joten Puuppa sai kulkea ulos ja sisään mielensä mukaan. Sillä oli myös peitto petinä terassilla, enkä aio edes aloittaa luettelemaan, mitä kaikkea herkkua sille oli syötetty... Ilmeisesti sillä oli ollut mukavaa, ja hoitohenkilökunta oli taas kaikin puolin tyytyväinen, miten helppo ja hyvätapainen koira se onkaan.

Jarollakin oli oikein mukavaa, sillä vietimme osan lauantaista mökillä, jossa sille oli useampiakin leikittäjiä. Kummityttöni jaksoi tietysti heitellä keppejä ja käpyjä yhtä tiiviisti kuin koira niitä haki, ja myös sähkötöissä paikalla ollut pikkuveljeni leikitti Jarpsia välillä. Samoin kummityttöni isä. Jaro herätti kauhistusta energisyydellään ja väsymättömyydellään, ja ihastusta etsimällä kepit tarvittaessa ilmahakuisesti - mikäli joku onnistui heittämään niin ettei se suoraan nähnyt kepin laskeutumispaikkaa. Kun tuli liian kuuma, keppiä heiteltiin vähän aikaa järveen, ja huba sen kun jatkui. Asiaankuuluvasti tuntien leikkimisen jälkeen kaikki olivat varmoja, että no nyt koira nukkuu kyllä loppuillan. Joopa joo. Mummolaan palattuamme se otti reilun tunnin nokoset, ja oli sen jälkeen taas häntä heiluen valmiina hommiin...

Sunnuntaiaamuna sen sijaan ei ollut mukavaa, sillä lämpötila oli reilusti yli 25 astetta jo kymmenen maissa näyttelypaikalle saapuessamme. Läkähdys! Kehän tuomari oli onneksi nopea, ja rodut vaihtuivat etuajassa. Jaro oli ainokainen faaraokoira, joten rotukehäkin oli ohi alta aikayksikön, suureksi riemukseni. Tarkoitus kun oli vielä viedä mummi kotiinsa ja palata hetkeksi mökille uittamaan kuumissaan olevaa vinttarinplanttua ennen kotiinlähtöä. Kuuntelin tuomarin sanelua koiraa seisottaessani - takaliikkeet saisivat olla tehokkaammat (samaa mieltä, joskin mökillä tätini oli vähällä pyörtyä tämän kuullessaan: "kyllä se mun mielestä liikkuu ihan tarpeeksi tehokkaasti", kuului kommentti koiran huidellessa taas pitkin kanervikkoa kepin perässä) - ja odottelin, että eiköhän se ole EH sitten. Vaan voi onnea, ERI, SERT, ROP ja näin ollen siis FI MVA!!!

Rehellisyyden nimissä on muuten tunnustettava, että vaikka tässä annan sujuvasti ymmärtää hallineeni tilanteen täysin, heti kehän jälkeen piti kyllä laittaa  näyttelyorientoituneemmalle ystävälleni tekstaria ja varmistaa, että jos koira sai nyt kolmannen sertinsä, niin tulihan siitä valio. Ei voi ihan kaikkea osata.

Myönnän, vähän kaiveli, että piti voiton takia palata sitten iltapäivällä vielä isoon kehään, josta taas lennettiin saman tien ulos laikojen seurana. Teoriani tietysti on, että tässä vaiheessa uudestaan uitettu koira oli jo niin vettynyt, ettei se enää ollut edukseen.. Mutta itseasiassa tuomari sanoi kehän jälkeen, että Jarossa voisi olla kaikkea vähän enemmän ("ei ainakaan energiaa!" parahti tätini tästä kuullessaan), ja koska sama tuomari arvosteli myös ryhmän, oli odotettavissa, ettei sieltä enää menestystä tule.

Mutta siis hirveässä helteessä ja ruusukelastissa kurvailtiin sitten takaisin ruuhka-Suomeen. Mahdolliset pokaalit sen sijaan jäivät Leivonmäelle, sillä handleri oli niin tohkeissaan, ettei muistanut käydä näyttelytoimistossa lainkaan... Pysähdyttiin välillä juomaan ja jätskille, tuore valiokin tietysti sai jädeä. Muistaakseni joskus lupasin seteleistä kiinnostuneelle Jarpalle, että se saa syödä kakskymppisen valioituessaan, mutta Puffet näytti kelpaavan paremmin. Funtsaillaan sitä seteliä sitten seuraavasta tittelistä, jota ei onneksi ole vielä sen enempää päätetty kuin näköpiirissäkään. Kyllä tämä nyt hetkeksi riittää.