Jusa on jäänyt taas kovin vähälle huomiolle blogikirjoittelussa. Korjataan siis tilannetta ja kerrotaan sohvahyeenan paluusta yhden suosikkiharrastuksensa pariin. Tarinaa voi pohjustaa sillä, että parin viime viikon aikana olen tehnyt aika paljon yövuoroja, ja puuttumiseni öisin selvästikin vaivaa sitä edelleen. Se kulkee tavallistakin tiiviimmin perässäni ympäri asuntoa, ja käy välillä tuuppaamassa nenällään kättäni, aivan kun se haluaisi varmistaa vielä tuntoaistillaankin, että olen varmasti paikalla. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun koira, johon ei tavallisesti saa koskea yhtään sen nukkuessa sen siirtymättä mielenosoituksellisesti kauemmas, rupesi vapaaöinäni nukkumaan kirjaimellisesti päälläni, alkoi olla aika tehdä asialle jotain.

Tuumin, että pienet itseluottamusharjoitukset voisivat olla taas paikallaan ja lähdin tallaamaan herra faaraolle jälkeä.

Lähipellot ovat vielä viljalla, eikä kauempana olevien peltojen käyttötilanteesta tai itseasiassa edes sijainnista ollut varmuutta, mutta koska edellisestä jälkikerrasta oli niin pitkään, päätin Vuosaaren ja Aurinkolahden suunnalta löytyvien nurmialueiden olevan ihan riittäviä verryttelyyn. Varsinkin, koska tarkoitus oli tehdä lajinvaihto 2.0 - verijäljestä takaisin Jusalle alunperinkin opetettuun ihmisjälkeen.

Tallasin hieman venähtäneelle nurmikolle 40 askelen jäljen myötätuuleen. Kahden kolmanneksen jälkeen tein hyvin loivan (n. 20 astetta) kulman vasemmalle. Kyykkäillessäni maksanpaloja jalanjälkiini tuli taas toivottua, että olisin hankkinut "avohoidossa" -t-paidan. Olisi voinut toimia selvennykseksi ohikulkijoille...

Jusalla oli erinomainen muistikuva siitä, mitä tuollaisesta koikkelehtimisestani seuraa, ja se heilutti tarmokkaasti häntää odottaessaan puuhun sidottuna. Valjaat päälle ja - no, niiden säätämisessä menikin sitten useampi minuutti. Viimeksi niitä oli käytetty nykyistä reilusti pulleammalla Jusalla, ja muistaakseni vielä toppatakin kanssa... Sitten hanskat käteen, liina kiinni, koira irti puusta ja kohti aloituspaikkaa. Koira kauhoi kuin...valitettavasti mielikuvitukseni ei riitä osuvan kuvauksen keksimiseen. Todettakoon siis vain, että Jusan näkee hyvin harvoin suhtautuvan mihinkään niin fanaattisesti.

Istuminen pari metriä ennen lähtöä sujui hyvin, ja koira oli olosuhteet huomioiden mielestäni riittävän rauhallinen - kunnes annoin lähtöluvan, ja se heittäytyi eteenpäin. Minä luulin tulleeni jäljelle, Jusan mielestä taas hommaan tarvittiin lisähaastetta taakanvedon muodossa. Sain jarrutella ihan tosissani sen ponnistellessa rintalasta maata viistäen eteenpäin koko 19-kiloisen olemuksensa voimalla.

Tyylipisteitä ei siis herunut, mutta yllättävän tarkasti se pysyi jäljen päällä nelivedosta huolimatta. Tapansa mukaan se jätti osan maksanpaloista maastoon, ja oli lähinnä kiusaantunut kehuista jäljen lopussa... Talloin toisen, suunnilleen samanlaisen jäljen, joka ajettiin sitten tismalleen yhtä holtittomasti valjaissa roikkuen.

Kotimatkalla Jusa oli kerrassaan hyväntuulinen, ja kotona ehkä karvan verran rennompi kuin aikaisemmin. Tai sitten kuvittelin vain. Kokeillaan uutta jälkeä joka tapauksessa ensi viikolla, kunhan ehdin etsiä vinkkejä, mitä tuolle vauhdille pitäisi tehdä - lisätä reilusti haastetta ja pakottaa koira sitä kautta tekemään tarkempaa työtä? Aihetta "tuulella käyvä jälkikoira" tullaan joka tapauksessa varmasti pyörittelemään lähiaikoina. Paitsi jos pysyvä lumi sataa heti syyskuun ensimmäisinä päivinä, missä tapauksessa sohvahyeenan lievästi ailahtelevainen työskentelymotivaatio ei ehkä ehdi oireilla.