Tänään päästiin taas Hyvinkään halliin agilitaamaan. Jaron treeniryhmän rata oli pitkästä aikaa täyspitkä ja mutkikaskin vielä, ja ohjaajalle olisi tosiaankin tullut tarpeeseen päästä tekemään kierros normaalinopeudella toimivan äkkiliito-faaraon kanssa - noin niin kuin että jos pitäisi joskus niihin kisoihinkin lähteä, eikä vain hautoa lisenssiä lompakossaan. Mutta aina ei mene niin kuin suunnittelee. Jarpalla tuntui olevan veto pois, ja kun tarkemmin asiaa tarkasteltiin, niin jumissahan se on. Aika lailla koko selästään. Lisälämmittelyn jälkeen rämmittiin rata kerran läpi, mutta vaisuksipa jäi tekeminen. Koiraparka.

Kevättalvella sain Jaron selän jumiin käymällä juoksulenkeillä, jotka nopeuseroistamme johtuen muuttuivat enemmän ja vähemmän taakanvedoksi. Silloin jumitus saatiin aukeamaan ihan vain hieromalla kotona ja muuttamalla mahdollisimman suuri osa liikunnasta vapaana vaihtelevassa maastossa kulkemiseksi. Kokeillaan samaa menestysreseptiä nyt muutama päivä, katsellaan sitten jatkoa. Tosin olisi varmaankin - varmuuden vuoksi - hyvä etsiä joka tapauksessa uusi koirahieroja keväällä poismuuttaneen tilalle... Olen vähän myös pohtinut, josko Jaron käyttäisi kertaalleen fysioterapeutillakin ennaltaehkäiseviä huolto-ohjeita hakemassa. Sen rakenne kun ei ole kaikilta osin ihan niin ideaali kuin näin rajuliikkeiselle ja varsin fyysisiä lajeja harrastavalle koiralle voisi toivoa. Esimerkiksi hippunen lisää etukulmauksia rauhoittaisi mieltäni kummasti.

Jusa kokeili omalla vuorollaan ensimmäistä kertaa tehdä kokonaista kuuden esteen rataa ilman klikkeriä, lähdössä istumisesta naksauttamista lukuunottamatta. Pidempiäkin ratoja sen kanssa on kyllä tehty (ja tehtiin nytkin, toisella radalla oli täydet kymmenen estettä), mutta aikaisemmin aina palkaten 1-3 esteen välein. Viisi hyppyestettä menivät loistavasti, mutta viimeisenä ollut putki ei enää huvittanutkaan, kun ei kerran liksaa ollut tullut suorituksesta siihen mennessäkään. Joku roti se olla pitää, tuumi faaraokoira ja lähti pienimuotoisesti livohkaan.

Toisella radanpätkällä tuli todettua, että Jusa luikahtaa mielellään puomin alastulossa sivusta pois juuri ennen kontaktipintaa. Pitäisi kaiketi alkaa hiljalleen miettiä, miten sille kontaktit opettaa, jos aikoo kerran harrastusta jatkaa, kuten uhkaavasti nyt vaikuttaisi. Heitin ilmaan jo ajatuksen, että entäs jos yrittäisi tähdätä pikkujoulukisojen mölliluokkaan sen kanssa - se siitä uhoamisesta, että tätä koiraa ei ikinä tulla näkemään kentällä treenien ulkopuolella...

Jusan varpaanväleissä on taas ärtyneet patit, jotka eivät kuitenkaan vaikuta ihan tyypillisiltä furunkuloosipahkuroilta tällä kertaa. Vyöhyketerapeutti-agilitykouluttajamme mielestä patit ovat imusolmukkeiden heijastealueilla, ja nyt pitäisi varata uusi terapia-aika, jotta päästäisiin rassaamaan imusolmukkeetkin priimakuntoon. Ei muuta kuin taas soittelemaan lähipiiriä läpi, keneltä heltiäisi auto lainaan ja koska. Uusi oma possumobiili on jo rakenteilla Pornaisten varikolla, mutta siinä lienee työtä vielä muutamaksi viikoksi. Ei malttaisi odottaa. Vaikka autottomuus ei muuten elämää juuri rasita, koiraharrastukset kärsivät.

* * *

Klikkerin kohtaloa mahdollisesti miettimään jääneille: se löytyi aamulenkillä. Aika lailla juuri siitä mistä kuvittelinkin, herra jälkikoiran nenän viistäessä nurmikkoa viidentoista sentin päästä ilman minkäänlaista reagointia.