Tämä oli sitten taas sellainen Hullu Koiraihminen -juttu. Koska HVK:n maastoissa syyskuussa meillä kaikilla oli niin mukavaa, joku keksi siinä koiria jäähdyteltäessä, että hei lähdetäänkö Hailuotoon. Se kun kuulemma on sellainen "tämä on pakko kokea" -kisa, ja on kisakuntoiset ja -taitoiset koiratkin tässä nyt ja noin.

Suunnitelmat tosin hieman muokkaantuivat siitä alkuperäisestä. Ensin Mango jäi pois, koska sen juoksuja odotettiin alkavaksi. Sitten äitini ja isäpuoleni halusivat matkaan mukaan. Äitihän kävikin katsomassa kisoja jo Jyväskylässä, ja hänen jutuistaan sitten kiinnostuneena myös isäpuoleni halusi nähdä, mistä näissä hommissa on oikein kyse. Ilmeisesti HVK:n kisat olisivat olleet liian lähellä, joten Hailuotoon sitten, turistiksi... No, selvisipä, mistä se Hullu -osuus geeneihini on tullut (Koiraihminen -puoli saattaa olla spontaani mutaatio). Sitten matkailuauton vuokraamisesta luovuttiin äitini ystävän tarjotessa omaansa. Seuraavaksi Jusa oli otettava mukaan, koska Hannu joutuikin töihin, eikä Jusan pää kestä pitkiä aikoja ypöyksin kotona. Ja sitten vielä viime metreillä Kuuran piti perua lähtö sylkirauhastulehduksen vuoksi.

Kokoonpanolla äiti, isäpuoli, allekirjoittanut sekä kaksi faaraota suuntasimme kuitenkin perjantai-iltapäivänä kohti Hailuotoa. Koirille laitettiin takatavaratilaan kevythäkki ja peti, mutta kumpikaan ei vaikuttanut tyytyväiseltä järjestelyyn, joten pehmusteet - ja koirat - päätyivät matkustamon lattialle alta aikayksikön.

Tarkoitus oli yöpyä mantereen puolella ja matkata Hailuotoon vasta aamulla. Mikään kiire ensimmäiseen lauttaan meillä ei ollut, sillä faaraokoirat juoksivat - tietysti juuri nyt, kun matkaan meni joka tapauksessa puoli vuorokautta - viimeisenä rotuna. Ehdimmekin kuitenkin vielä illan viimeiseen lisävuoroon, ja saavuimme yhden aikaan yöllä kisapaikalle. Muutaman tunnin unien jälkeen heräsimme sitten ensimmäisellä lautalla tulleiden autojen kaartaessa parkkipaikalle.

Kilpailupaikka todella oli upea. Rata oli vedetty kapealle rantahiekkakaistaleelle hiekkadyynien ja meren väliin, eikä horisontissa näkynyt yhtäkään toista saarta tai muuta maata. Aivan mieletöntä! Vieressä oli myös kangasmetsää, mikä polkuineen on ehkä suosikkimaastoni koiran lämmittelyyn. Ainoa haittapuoli oli tuuli, mutta siltä suojauduttiin asianmukaisella vaatetuksella. Jarolle laitoin tyynesti toppa-Pompan, ja Jusallekin (joka hengaili Jaron juoksujen ajan isäpuoleni taluttamana dyynien päällä "katsomossa") paksun tuulenpitävän fleecetakin.

Kisoissa sattui harmittavan paljon vieherikkoja, ja Jaron ja Veeran (Sawhorse's Private Dancer) alkuerässäkin naru katkesi radan kaikkein merenläheisimmällä pätkällä. Siellä sitten yritin suojata lyhytkarvaista juoksusta kuumaa koiraa koko Itämeren pituudelta puhaltavalta viimalta sillä välin, kun viehettä korjattiin... Siinä ei varmaan monta sekuntia kulunut, mutta pitkältä se tuntui. Valitettavasti katko (käytetty kreatiini, varmasti jäähtyneet lihakset) näkyi Jaron juoksussa loppupätkällä, katsojien mukaan se nimittäin juoksi innottomamman näköisesti loppuun, ja vietistä se ei kyllä jää tällä tyypillä kiinni. Muun hyvän lisäksi Jaro oli viimeisessä mutkassa vetänyt niskojen kautta nurin. Tätäkään en itse nähnyt, matka sieltä rantaviivalta kiinniottopaikalle kun oli yllättävän pitkä itseni juostavaksi ja kaatuminen vielä sattui pienen dyynin takana. Jaron kiinniottanut lähettäjä siitä sitten vinkkasi. Harkitsin, että vetäisin koiran pois finaalista varmuuden vuoksi, mutta kun se oli jäähdytelty, se oli nukkunut vähän ja käynyt eläinlääkärin tarkastuksessa (jossa mainitsin voltista, ja jossa sen jalat ja selkä paineltiin ja kopeloitiin sitäkin tarkemmin läpi) eikä se edelleenkään aristanut mitään tai liikkunut epäpuhtaasti, annoin olla sitten kuitenkin.

Finaalissa Jaro juoksi taas tavallisella draivillaan, mutta onnistui jotenkin kadottamaan hetkeksi vieheen. Se korjasi tilanteen rodunomaisesti nousemalla hetkeksi takajaloilleen tähystämään saaliin suunnan. Olin ylpeä. Jaro ja sen pariksi taas sattunut Veera olivat viimeinen pari ja ainoa faaraokoirapari, joka juoksi koko radan. Vesi nousi eikä vetolaite jaksanut vääntää märkää hiekkaa vastaan, ja seuraava lähtö olikin mennyt ihan fiaskoksi, jonka jälkeen rataa oli kuulemma lyhennetty vähän. Kaikkiaan kisat viivästyivät niin, että tuomarit näkivät viimeiset lähdöt juuri ja juuri, ja palkintojenjako suoritettiin jo pimeässä, kilpailutoimistona toimineen rakennuksen ulkovalon loisteessa.

Tulokset näyttivät seuraavilta:

1. Mesmerizing Velvet Touch, 248+238 = 486 p, SERT
2. Siphra's Hunting Girl, 247+235 = 482 p, SA
3. Northgate's Northern Lights, 245+229 = 474, SA, kennelpiirin mestari
4. Mesmerizing Million Dollar Baby, 236+237 = 473 p, SERT
5. B'Tesem Ahmosis Tal Sannat, 234+237 = 471 p, SA
6. Mesmerizing Make Me Fly, 216+231 = 447 p, SA
7. Sawhorse's Private Dancer, 226+218 = 444 p, SA
8. Sawhorse's Shoot Straight, 218+225 = 443 p, SA
9. Shalimar Mia Affirmed, 200 p
10. Enigma Seeking Perfection, 165 p
Siphra's Things Goin'On, DISK

Viimeinen maastoserti jäi siis muutaman pisteen päähän, ja jahtia jatketaan ensi kaudella. Kilpailupäivä oli kuitenkin kaikkiaan hieno, ja tuo paikka tosiaan niin mieletön, ettei sitä voi sanoilla kuvailla.

Palkintojenjaon jälkeen suuntasimme kohti kotia. Tarkoitus oli pysähtyä matkalla Hesburgeriin, että tapoihinsa piintynyt maastokisauttaja saa itselleen sen falafel-hampurilaisaterian ja koirilleen kanaburgerit, mutta Oulunsalo - Jyväskylä -väli olikin jäänyt pimeälle (kirjaimellisesti) keskiajalle, eikä kukaan ollut pystyttänyt sinne yhtäkään Heseä tai edes Mäkkäriä! Ja Jyväskyläkin oli tietysti jo kiinni siihen kellonaikaan kun me olimme sitä ohittamassa.

Ihmiset huoltoasemapatongeilla ja koirat lihapasteijoilla tankattuina kaarsimme lopulta viiden aikaan aamulla Pornaisiin, jonne päätimme koirienkin kanssa jäädä yöksi. Helsingin kautta koukkaaminen kun olisi tarkoittanut vielä kahta lisäajotuntia äidille ja isäpuolelle, ja jo nyt matkassa oli riittävästi draamaa äitini nähdessä valveunia kakkoskuskin penkillä ja varoitellessa milloin punaisista autoista poikittain tiellä, milloin hirvistä. Kaikki vaarat onneksi vain kuviteltuja, mutta kyllähän ne varoitusrääkäisyt alkoivat olla jo vaaraksi. Perille päästiin silti yhdessä osassa. Jostain syystä vanhukset näyttivät kuitenkin vähän vaivautuneilta, kun aloin ehdotella, että no kai me mennään ens vuonnakin...?