Opiskeluihini kuuluu sellaisia pikkujuttuja kuin 12-päiväiset harjoittelujaksot navetassa ja sikalassa. Navettahommia varten suuntasin siis kahdeksi viikoksi Nurmekseen mudiharrastajaystäväni nurkkiin (hää ystävällisesti etsi navetan, jonne kaupunkilaiskarjakko huolittiin törttöilemään - ja huoli sen jälkeen itse samaisen tunarin kotiinsa maleksimaan). Koska olisi ollut hieman epäeettistä jättää Hannu keskenään kolmen koiran kanssa, päätin ottaa sen armottomimman sählän eli Jarojuhanin matkaan mukaan.

Jarppa ei ole koskaa matkustanut junassa. Jarppaa alkaa helposti pitkästyttää, kun mitään ei tapahdu. Kun Jarppaa pitkästyttää, Jarppa määkii. Kovaa. Helsingistä Nurmekseen menee junalla vähintään 7 h. Kaikki katastrofiainekset olivat siis taas koossa!

No ei siinä, lainasin yhtä kokoa omaa kevythäkkiämme pienemmän kevarin lainaan sievältä pieneltä Wenla-farkulta, ja tuuppasin Japasen junaan päästyämme sinne. Ja homma toimi kuin...junan vessa. Jaro nukkui tyytyväisenä laatikossaan (keskellä käytävää - ei siinä junassa sitten ollutkaan sellaista tilavaa ison koiran paikkaa, jonka olin varannut...) Joensuuhun asti, jossa junanvaihdon sijaan hyppäsimmekin hakemaan tulleen ystäväni autoon. Pohjois-Karjalassa 130 km suuntaansa on ilmeisesti sellainen pikkureissu, jonka nyt tempaisee ihan ilokseen milloin vain.

Jahka Jaro pääsi yli siitä tyrmistyksestä, että taloudessa on neljä mudia, joista lähtee kova äänikin sitäpaitsi, niin sillähän oli ihan ratkiriemukasta. Jos olin aamulla navettavuorossa, tulimme kaverini kanssa samaan aikaan kotiin, pakkasimme koirat autoon ja ajoimme jonnekin skuttaan metsäautotielle koiria juoksuttamaan. Oli ne hihnatkin mukana. Autossa. Jos olin navetalla iltavuorossa, otin aamulla mudirouva Falon Jaron seuraksi ja ajelin paikalliselle hiihtokeskukselle, jossa taas otukset irti ja kävelemään 5 km:n reippailulenkki vaaransyrjää pitkin. Itseasiassa alunperin tarkoitus oli katsoa, voitaisiinko jatkaa juoksuohjelmaamme Japasen kanssa tuolla, mutta niillä korkeuseroilla juu ei toivoakaan. Luultavasti Jarostakin oli sitäpaitsi paljon hauskempaa pinkoa irrallaan kuin raahata allekirjoittanutta valjaisiin köytettynä.

Näissä tunnelmissa siis pari viikkoa:

 

Esitän kolmen koiran perusteella teorian, että koulutuksellisesti faaraokoirassa ja mudissa on tasan yksi ratkaisevan iso ero: toinen tekee huolellisesti, toinen vetää överit. Aina.

Erti oppi parissa viikossa, että rappukäytävässä "odota" tarkoittaa "pysy paikallasi kunnes saat lähtöluvan, vaikka siihen menisi iäisyys", Jaro ottaa odotuksen pitkittyessä varaslähtöjä edelleen, vaikka sen kanssa on samaa sähelletty vuosia. Mutta sitten taas - mudi ei ihan heti ala improvisoimaan, että jos se saa yhden naksun kivitolppaan päin vilkaisemisesta, seuraavaa naksahdusta kannattaa hakea näin:

Ja tietysti havaittuaan, että tämä liike sai aikaan hämmästyneitä naurunremahduksia ympäristössä, tuosta tolpasta on tullut ihan Jaron lempijuttu, jonne se sinkoaa säännöllisin väliajoin ihan vain ohikuljettaessakin.

Myös Jusa muuten hyppäsi tuonne kertaalleen, niin alusta-arka ja fyysisesti paljon Jaroa kömpelömpi kuin olikin - mutta sille yritinkin tuolloin opettaa etutassujen laittamista tolpan päälle, ja toista kertaa se ei samaan sortunut. Sen sijaan Jusa kunnostautui aina toistuvasti pahvilaatikkoleikeissämme ("saat palkan kaikesta mikä liittyy laatikkoon - keksi jotain!") vastaavanlaisilla overkilleillä. Sen suosikkijuttu saattoi olla ottaa laatikonreunasta kiinni, paiskata se päin kouluttajaa ja jäädä sitten tyytyväisenä vaatimaan palkkiotaan.

Niin, ja tietysti koska Jaron kehonhallinta on aina ollut mitä on, piti kokeilla mitä tapahtuu, jos sitä pyytää istumaan tolpannokkaan. No, se tietysti istui, ja huolellisesti sittenkin. Ei faaraokaan aina sähellä.

 

2 pv paastolla ripulin takia, tänä iltana annettu ruokaa... Prkleen purupalat!

Jusa deittaili Wenlaa. Kuvia?

Blaa blaa. Kunhan sain päivämäärän ja kellonajan talteen. ALAT 92, paino 18,3 kg - eläinlääkäristä liian vähän.