sunnuntai, 2. lokakuu 2011

Anteeksi, mutta pöydälläni on koira

En aio listata ihan kaikkea, mitä meille on hankittu Pinkyn saapumisen vuoksi, mutta sillä saattaa hyvinkin olla kappalemääränä jo enemmän roinaa kuin faaraokoirilla yhteensä. Ja yllätys yllätys, tavararöykkiö koostuu ensisijaisesti turkkitavarasta. On ammetta, harjaa, kampaa, shampoota, hoitoainetta, kuivashampoota, trimmaussaksia... Kurahaalari. Ei unohdeta kurahaalaria, joka on varmaankin uusi paras ystäväni, viimeistään seuraavan sadepäivän koittaessa.

Hankinnat eivät ilmeisesti ole kuitenkaan vielä ohi. Kuten jo ohimennen tunnustinkin, parilla viimeisimmällä turkinhoitokertalla olen kipannut Pinkyn kyljelleen olohuoneemme pöydälle harjattavaksi, ja toissa iltana nostin sen siihen ajaakseni sen naaman. Eipä siis liene yllätys, että harjakoiramme pikku pääkyssä olohuoneen pöytä on juuri muuttunut "ei tassuja tänne" -alueesta "sopii lojua tässä" -tasoksi. Eilisiltana se pönötti tyylikkäästi pöydällä odottamassa, että koirien ruoka-aika koittaa. Koska en välttämättä halua Pinkyn tekevän samaa, jos meillä on vieraita ja pöydällä on pullaa tai muuta syötävää, meidän on paras mustavalkoistaa sen maailmaa hieman. Ei enää koirantrimmausta ihmisten pöydillä, kiitoksia paljon. Vaikuttaa siltä, että meidän on hommattava jonkin sortin trimmauspöytä.

lauantai, 24. syyskuu 2011

Harrastuspuutos

Vein Jaron viime vuonna HVK:lta voittaman kiertopokaalin takaisin tänä vuonna jaettavaksi. Menossa oli HVK:n 50-vuotisjuhlamaastojen ensimmäinen päivä. Tuli tyhjä olo. Ei siksi, että pokaali lähti (niitä on kirjahyllyssä omaan makuuni jo liikaa), vaan siksi, että siellä oli maastokisat, ja että en ole ollut sellaisissa vuoteen - enkä melkein vuoteen olekaan! Vieroitusoireita, melkeinpä.

Tämä oli oikeasti huonoin koiraharrastuskesä ikinä. Etukäteen kaikki näytti erinomaiselta: Sain valita, että tekisin aamuvuoroja, jotta ehtisin iltaisin agility- ja ratatreeneihin. Olin tyytyväinen, kun vakiokohteideni työvuorot olivat arkisin: viikonloputhan olivat siis vapaana kisoja varten. Ja tarkoitushan oli tehdä monenlaista. Jusan kanssa piti tehdä jälkeä säännöllisesti, ja kokeilla muutamien temppujen opettamista. Jarolle piti yrittää viimeistä maastosertiä, ja hankkia vihdoin se ratakirja. Ja jos olisi kokeillut käydä ulkokisoissa agilityssakin, edes kerran...

Ja tulos? Tein 12-tuntisia ja jopa 18-tuntisia vuoroja, otin vastaan ylimääräisiä keikkoja viikonloppuisin, ja olin niin tolkuttoman väsynyt joka ilta ja vapaapäivä, että hyvät suunnitelmat menivät harakoille. Jusa ei käynyt kertaakaan jäljellä. Jaro ei käynyt kertaakaan ratatreeneissä, ei yksissäkään minkään lajin kisoissa, ja Hyvinkäälle agilitytreeneihin taidettiin ehtiä kolme kertaa. Kas kun ei ne aamuvuorot loppuneetkaan kahteen mennessä, eivätkä torstaitkaan olleet vapaana yhtään niin usein kuin oli sovittu. Vapaapäivien aamuina vein tyypit koirapuistoon juoksemaan, ja muutenkin peruslenkityksestä huolehdittiin, mutta siinäpä se. Morjens vain. Rahaa toki tuli kiitettävästi, mutta ei silläkään kaikki ketutus lähde.

HVK:lta lähtiessäni olin jo vähällä suunnata Tuusulaan pantamessuille purkamaan harmistustani, mutta käänsin sitten kuitenkin Mazdanpaskan keulan kohti kotia. Olisi tentti tulossa maanantaina ja kaikkea. Ja oli vain tukkakoirakin mukana pantoja sovittelemaan sitäpaitsi.

tiistai, 20. syyskuu 2011

Teeseremonia on nössöille

Kovimmat samurait nimittäin istuvat kaksi tuntia seiza-istunnassa sukimalla tukkakoiraa. Viimeviikkoinen Pinkyn turkinpalvontaseremonia kivikautisemmissa asennoissamme (koira kyljellään lattialla, minä epämääräisesti ranka rullalla sen vieressä ja päällä kyhjöttäen) oli vähällä tappaa selkäni, ja tällä viikolla oli pakko keksiä jotain muuta. Ratkaisu: pyyhe olohuoneen pöydälle, koira pyyhkeelle, kampaamaan. Selän kannalta ergonomisimpaan korkeuteen pääsi istumalla polvillaan. Jalat vastustelivat, mutta ne toipiuivat paljon nopeammin kuin selkä viime viikolla, joten toistaiseksi ne on äänestetty oppositioon. Sitäpaitsi, eiväkö ihmiset istu Japanissakin näin tunteja, siis enemmän kuin vajaat kaksi?

torstai, 25. elokuu 2011

20.-21.8. Tallinnan KV näyttelyt

No se on paimenkoirahandleri täällä taas, hei. Olisiko ollut heinäkuuta, kun pidin pahaa-aavistamattomana Facebookia taustalla auki, ja mudiharrastajaystäväni hyökkäsi kimppuuni. "Hei lähde Rondan kanssa Tallinnaan elokuussa!" Ronda on tietysti se ystäväni kasvatti, jota olen hehkuttanut jo joskus aikaisemminkin. Tilanne siis oli, että koira oli ilmoitettu molemmiksi päiviksi näyttelyihin, laivamatkat ja hotelli oli varattu - ja sitten omistajalle napsahtikin kutsu häihin samalle viikonlopulle.

Olin tainnut tavata Rondan kahdesti, molemmilla kerroilla kontaktimme oli syvyydellä "oho, kato koira, pat pat". En edelleenkään katso osaavani esittää koiria. Ahdistun helposti virolaisia ajatellessani, tästä kiitos niille sadoille autoilijoille, joita jouduin sataman portilla työskennellessäni pysäyttämään (kaikilla nyt vain ei ole käytöstapoja). Sekä ennen että jälkeen näyttelyviikonlopun kalenterissani oli 55-tuntinen työviikko. Kaikki vähät näyttelyyn menevät kaverit olivat varmasti lyöneet matkasuunnitelmansa lukkoon. En ollut koskaan tavannut niitä ihmisiä, joiden kanssa oli tarkoitus matkustaa.

Joten totta kai sanoin lähteväni!
(Tarvittaisiinkohan tänne blogiin myös joku oma "Hullu Koiraihminen" -kategoriansa...?)

Koko homma meni ihan hirveäksi sähellykseksi, lähtien siitä, että katsoin perjantain työaikani väärin ja ilmoitin ehtiväni laivaan, johon en oikeasti ehtisikään, ja päättyen siihen, että piti soittaa pikkuveljeni hätiin käyttämään omat koirani yöllä ulkona, kun Hannu ei huomannut olevansa perjantain ja lauantain välisenä yönä 14 h:n vuorossa. Jotain hyvääkin sentään - sain sullottua itseni sloughiharrastajaystäväni ja virtuaalitutun toisen vinttikoiraharrastajan joukkoon viikonlopuksi. Tätä onnenpotkua tasapainottaakseni halusinkin sitten vielä viime tipassa hommata puolikuristavan näyttelyhihnan mudilla olevan kiinteäksi säädettävän sijaan (tämän pikaisesta järjestämisestä suurkiitos Itäkeskuksen Megaeläimen henkilökunnalle). Säästän mahdolliset lukijani kaikelta muulta härdelliltä, joudutte luottamaan nyt vain sanaani, että sitä oli järjestelyissä paljon. Lopputuloksena nyt kuitenkin kaiken piti olla kohdillaan, ja minä ja (laivayhtiön sääntöjen mukaan kuonokopatettu, raukka) mudi pääsimme perjantai-iltana matkaan. Vinkkinä Linda Linella Tallinnaan rantautuville, älkää lähtekö siihen suuntaan, jonne kaikki autot menevät, jotta "ei tarvitse kiivetä niin paljon portaita sen 150-kiloisen kassin kanssa". Suunnitelma on hyvä, mutta ei toimi.

Koska koiraystäväni oli aktiiviseen elämään tarkoitettu otus, olin siis päättänyt liikkua jalan koko viikonlopun. Google Mapsista printatun kartan avulla löysimme onnistuneesti perille vähän hämäräperäisen kaupunginosan läpi yöpaikkaamme, saimme selvitettyä huonevarauksen ("but here says: 3 people, 5 dogs?") - ja sammuin sängylle piilarit päässä pariksi tunniksi, kunnes vintti-ihmiset soittivat pihalta, että lähdetään iltakävelylle tutustuttamaan koirat, ennen kuin sulloudutaan kaikki samaan huoneeseen...

Lauantaiaamuna tyypillisesti liian vähäisten unien jälkeen vintti-ihmiset alkoivat pakkautua autoonsa, ja me Rondan kanssa lähdimme patikoimaan uuden Google Maps -printin kanssa. Unohdin sanoa, ettei huoneen nurkkaan mudille koottua kevythäkkiä tarvitse ottaa mukaan, joten superkiltit vintti-ihmiset olivat taitelleet ja pakanneet senkin mukaansa. Arvostusta.

Rondahan on siis oikeasti nätti kuin mikä, ja muun hyvän lisäksi se vielä osaa esiintyä itse. Jopa allekirjoittaneen pyynnöstä. Kun se lisäksi oli ainoa mudi molempina päivinä, jännitystä oli riittävän vähän jopa itselleni, enkä tunnusta jännittäneeni etukäteen juurikaan. Itseasiassa kehässä oli oikein mukavaa. Muistin jopa pöyhiä omistajan ohjeistuksen mukaan Rondan jo karvanlähtöajan edellä pudonneet niskavillat pystyyn. Tuloksena heti lauantailta ERI, SERT, CACIB, ROP -> EE MVA. Koska suomalaisseurueeseemme kuului myös ROP:ksi tullut galgoherra Dante (joka kuuluu sille sloughiharrastajalle, tai siis sloughi-galgoharrastajalle), jäimme koko porukka odottamaan ryhmäkehiä. Vaikka kummallakaan rodulla ei suurempaa menestystä todennäköisesti ollutkaan odotettavissa. Tässä kohtaa muuten huomasin, etten ollut syönyt 24 tuntiin. Näyttelypaikalta onneksi sai ruokaa. Mudi sai kanafileet, itse söin perunat ja kasvikset.

Ryhmäkehään mentäessä viereisellä pulilla ei ollut ilmeisesti ollut yhtä hyvä tuuri kanafileiden kanssa, sillä se suunnitteli syövänsä Rondan, ja episodi sai muutenkin väsyneen mudin menettämään kiinnostuksensa koko hommaan. Ei siis menestystä sieltä. Eikä myöskään Dantelle. Suuri menestys oli sen sijaan se, että vintti-ihmiset hakivat siideriä ja pizzaa koko porukalle kotimatkalla - loistavaa, sillä kukaan ei olisi jaksanut lähteä ruuanhakuun enää kerran sängylle päästyään. Pakolliselle iltalenkille sen sijaan oli pakko jaksaa, ja sen kunniaksi päätimmekin sitten piristää hereille puoli naapurustoakin. Tai oikeastaan, joku paikallinen kissa päätti. Neljä vinttikoiraa + tietä ylittävä kissa = helvetinmoinen meteli. Viereisiin kerrostaloihin syttyi valoja, ihmisiä tuli ikkunaan, ainakin kolme lähiseudun koiraa yhtyi mekkalaan - ja me hiippailimme hämmästyneen mudin kanssa vähän kauemmas sen näköisenä, ettei meillä ole mitään tekemistä älämölön kanssa...

Sunnuntaiaamuna totesimme näyttelyyn kävellessämme, että draamaa oli ollut vissiin jollain muullakin - katuojassa oli verinen paita. Jälkikäteen mietittynä perjantai-illan yksinäinen kävely ei välttämättä ollut fiksuin veto ikinä.

Sunnuntain näyttelystä meidän oli tarkoitus hajaantua vintti-ihmisten kanssa eri suuntiin, mutta ystävällisesti he roudasivat sen 150-kiloisen kassini näyttelypaikalle. Pelkän kevyen kenttävarustuksen kanssa oli aika paljon miellyttävämpää kävellä.

Kehäänmenossa saatiin sitten vähän draamaa... Mudien, tai siis mudin, arvostelun piti alkaa 13:12. Istuin leiriytymispaikallamme iloisesti persuksillani juoruilemassa juttelemassa, ja yhtäkkiä kello oli 13:10! Onneksi namit olivat jo taskussa, numerolappu hihassa, näyttelyhihna kädessä ja kehäkin ihan lähellä, joten äkkiä hihnanvaihto ja kehänreunalle...jossa oltiin pyörittämässä kolmatta schipperkeä. Jotka piti arvostella mudien jälkeen. Ehdin tuottaa jo litran kylmää hikeä miettiessäni, miten selitän tämän koiran omistajalle, kun iloinen kehäsihteeri tuli huikkaamaan, että ei hätää - otetaan teidät seuraavaksi. Huh.

Tähän väliin aion hehkuttaa pari riviä siitä aiheesta, että osasin tehdä jotain oikein! Vielä schipperkejä katsoessamme hihnanpäässäni oli nimittäin huomattavan leipääntynyt ja jotakuinkin rauhoittavia vetäneen laaman vireystasoa esittävä paimennin, mutta onnistuin kuin onnistuinkin hetsaamaan siitä iloisen, vireän ja häntäänsä heiluttavan näyttelystaran omalle arvosteluvuorolleen! Siis miten mieletöntä on oikeasti esittää koiraa, jonka kierroksia saa nostettua ilman taikatemppuja? Henkinen muistilappu: opettele tekemään sama Jarolle!

Myös tällä kertaa tuloksena oli ERI, CACIB, ROP. Nyt tosin lupasin Rondalle, että ryhmäkehään ei enää tarvitse jäädä. Palkaksi siitä rotukehään tsemppaamisesta.

Tällä kertaa galgojen ROP:n vei toinen seurueemme galgoista, neiti Lilah. Valitettavasti vintti-ihmisten piti rientää laivaan (kiitos tempoltaan, eh, arvaamattoman vinttikoiratuomarin, todellakin rientää), eikä Lilah päässyt kokeilemaan charmiaan ryhmäkehään. No, kuten todettua, mekin siirsimme tavaramme vinttikoira-autosta tuntomerkkien perusteella löytämieni kääpiösnautseri-ihmisten autoon, ja hilpaisimme - lelu- ja turkinhoitoaineostosten jälkeen - heittelemään palloa läheiseen koirapuistoon. Ja sieltä edelleen kiertelemään muihin Tallinnan puistoihin. Näimme aidan takaa myös pari paikallista vartiokoiraa. En mielelläni kuvaile koiraa "verenhimoiseksi pedoksi" ilman pientä huumoria, mutta nämä kaverit... No, sanotaan nyt vain, että otin muutamia juoksuaskelia päästäkseni kauemmas siitä portilta, jonka alta sakemannin pää dyykkasi esille. Enkä jäänyt katsomaan myöskään, kestääkö huterannäköinen verkkoaita sitä kaukkarintapaista. Ronda ei laittanut temponlisäyksiä vastaan, vaan otti etäisyyttä vähintään yhtä rivakasti.

Yleinen sähellys ei kuitenkaan ollut reissulta vielä ohi, vaan iäkkäämmänpuoleisen kännykkäni akku loppui kesken kaiken. Onneksi treffit turkulaisten kääpiösnautseriharrastajien kanssa oli jo sovittu tekstarilla, ja löysimme toisemme. Mudi autoon, pikaisten ostosten ja take away -kahvilakäynnin (lattea! nomnomnom!) jälkeen itse perässä ja kohti satamaa. Kääpiösnautseri-ihmiset vaikuttivat oikein mukavilta, ja joskus olisi mukava tutustua heihin hereillä ollessakin. Nyt olin ainakin itse erinomaisen koomassa.

Helsingin päässä hain nyt 300 kg painavat kassini autosta (jätin samalla Rondalle ja omistajalle reppuun pienet Vironvalioitumislahjukset), ja hiippailin ulos laivasta jalan. Onneksi satamassa on aina riittävästi takseja, ja sellainen ystävällisesti kiikutti karavaanilastilliseni tavaraa - ja itseni sen mukana - Hartwall Areenan takaovelle, josta jatkoimme töistä päässeen Hannun kanssa Mäkkärin kautta kotiin.

Huima reissu. Ja oikeasti, seuraavalla ulkomaannäyttelykerralla otan kyllä Jaron mukaan. Ja ehkä Pinkyn. Jos sillä on silloin vielä tukkaa.

perjantai, 19. elokuu 2011

Suru-uutinen

Tänä vuonna kesä loppui varhain, kun ystäväni puolanvinttikoira - hirven kokoinen sylikoira, maakunnan luotettavin vahti, koira jonka tassut olivat nyrkkini kokoiset ja sydän suuri ja järkähtämätön kuin siirtolohkare - lähti yllättäen ja aivan liian aikaisin. Aamuöinen tekstiviesti löi omankin sydämeni säröille, omistajan tuskaa en voi edes kuvitella. Ulkona näyttää vielä elokuulta, mutta monella ihmisellä on jo mieli kuuran peitossa - eikä suuri pää enää tunge halattavaksi sitä sulattamaan.

Grot Arcturus, "Gaston". 15.4.2006 - 19.8.2011.

Nuku hyvin, iso mies. Oli kunnia tuntea.

gaston-4.jpg