Ankarat ja tiukkapipoiset ohitustreenimme ovat vaivihkaa muotoutuneet lähinnä koiranmetsästyspeliksi, joka tunnetaan perheessämme nimellä "Kävipä Tuuri". Pelin säännöt ovat hyvin yksinkertaiset: vieraan koiran huomaamisesta saa naksun ja ison namin - lenkkimakkarasta leikatun siivun. Peruspalkkiona käytän siis paljon pienempiä ruokapaloja, eineslihapullakin leikataan tavallisesti häikäilemättömästi kahteentoista osaan.

Huono puoli pelissä on sen vaatima lisäys ulkoiluvarusteisiini. Koska haluan edelleen palkata nelijalkaisiani satunnaisesti myös muusta hyvästä käyttäytymisestä, mukanani on oltava kaksi pussillista nameja. Oikea palkka kun on saatava tarjolle heti eikä puolen minuutin pussintonginnan jälkeen - muistelisin lukeneeni tutkimuksesta, jonka mukaan vahvasti naksuttimeen ehdollistuneenkin koiran motivaatio heikkenee radikaalisti, jos naksahduksen ja palkan saamisen välille jää säännönmukaisesti enemmän kuin viisi sekuntia. Hommassa saa siis pyrkiä välillä lännen nopeimmaksi vetäjäksi. Ja panosvyöllekin olisi tarvetta, tai ainakin jollekin vyölle, sen verran namilastilla on alkulenkistä painoa...

Hyvä puoli taas on se, että homma toimii. Vaikka toistoja saadaan edelleen epäsäännöllisesti ja paljon harvemmin kuin toivoisin - harjoitusvastustajaan törmätessä voi tosiaankin sanoa, että Kävipä Tuuri - edistystä tapahtuu. Ja paljon selvemmin kuin aikaisemmin, jolloin perusidea oli sama, mutta käytetyt namit paljon pienempiä (ja jolloin suhtauduin kohtaamisiin Der Koulutustilanteina, enkä pöhkönä pelinä, huomauttaa pieni ääni takaraivoni tietämiltä. Ehkä näinkin).

Naksutinkouluttajat puhuvat usein jackpotista, eli kun koira onnistuu erityisen hyvin tai tekee läpimurron palkkiokriteerin muuttamisen jälkeen, se palkitaan reilusti tavallista avokätisemmin. Olen lukenut keinon tehokkuudesta, mutta hyödyntänyt sitä itse kovin vähän, mikä näin jälkikäteen tuntuu taas varsin ajattelemattomalta. Tavallisesti jackpotina kehotetaan käyttämään suurta määrää pieniä nameja ennemmin kuin yhtä isoa, sillä koiran olisi kuulemma helpompi tehdä ero yhden ja monen kuin ison ja pienen välillä. Nähtävästi myös suurella namilla voi kuitenkin saada näyttäviä tuloksia. Ja hyvä niin, sillä suuressa makupalassa on pari ehdotonta etua: se pysyy paremmin näpeissä (ja suussa), ja sitäpaitsi koira ehtii huomata syövänsä jotain!

Kun koira on riittävän ahne - millään tavalla omiin possuihini viittaamatta - se kiskaisee pienen ruokapalan kitusiinsa melkein huomaamattaan. Ja samassa imussa nameja tuntuu menevän useampiakin... Selvästi näinkin "nautittu" makupala on riittävä toimiakseen palkkiona, mutta se makupaloihin ja syömiseen yhdistetty (ja ohitustilanteisiin toivomani) rauhoittava vaikutus jää kyllä näkemättä. Ison ruokapalan teho tässä suhteessa tuli epähuomiossa kokeellisesti todistetuksi muutama ilta sitten suunnatessani Jaron kanssa vaihteeksi kansoitetun koirapuiston laitamille treenaamaan, makkarasiivut ensimmäistä kertaa koekäytössä.

Koska aitauksessa olevia pikkukoiria ei näyttänyt ulkomaailma juuri kiinnostavan, siirryin Jaron kanssa tavallista lähemmäs aitaa - ja sitten olimmekin jo metrin liian lähellä, kun jostain pöpeliköstä aidalle syöksyi mustavalkoinen bordercollientapainen räyhäämään.

Jaron välittömästi äärimmilleen jännittyneestä asennosta näki heti, että tarvitaan lisää välimatkaa. Ennen kuin ehdin ratkaista, miten saan otettua etäisyyttä hihnaa kiristämättä (joka olisi heilauttanut juuri ja juuri itsensä hillitsevän koiran reunan yli ja vastaamaan rähinään), olin jo naksauttanut koiran katsomisesta ja tyrkännyt makkarasiivun vain aavistuksen päätään kääntäneen koirani suupieleen. Näillä main aloin hahmottaa, että pääsen kauemmas aidasta käyttämällä makkaraa namimagneettina samalla kun menen itse koirien väliin katkaisemaan näköyhteyden. Ehkä. Joka tapauksessa naksautin vieraan koiran katsomisesta (lue: tuijottamisesta...) uudestaan jo niillä main, kun edellistä makkaraa oltiin vasta nielaisemassa. Yllätyksekseni Jaro käänsi nyt päänsä kokonaan pois toisesta koirasta palkan saadakseen - häkellyin niin, että unohdin sen etäisyydenottosuunnitelman saman tien. Seuraavasta naksautuksesta Jaro kääntyi jo kyljittäin toiseen koiraan nähden, ja viulunkielimäinen jännitys oli kadonnut sen olemuksesta. Neljättä naksua se yritti jo ansaita tarjoamalla istumista, nähtävästi unohtaen muutaman metrin päässä edelleen haukkuvan bordercollien. Viidennen naksun jälkeen poistuimme tauolle iloisen "mennään" -käskyn voimin.

Vertailun vuoksi voin kokemusperäisesti teoretisoida, mitä olisi tapahtunut, jos käytössä olisi ollut tavallisia pieniä nameja. Toisen naksautuksen palkkionami olisi todellakin pitänyt käyttää Jaron siirtämiseen kauemmas, tai se olisi räjähtänyt vastaamaan toiselle koiralle räkä roiskuen. Mahdollisesti se olisi tehnyt niin joka tapauksessa, pelkän liikkumisen häiritessä sen itsehillintää liikaa. Onnistuneenkin etäisyydenoton jälkeen se olisi ollut hyvän aikaa pöhinöissään.

En tiedä, mikä siinä makkaransiivun muka-pureskelussa - yhdessä tai kahdessa pienessä leuanliikkeessä - voi toimia noin tehokkaasti kierroksia laskevana voimana, mutta olen hyvin vaikuttunut. Makkarasiivumetodin hieman yllättävä ongelma näyttääkin olevan siinä, että molemmat koirat alkavat hyvin äkkiä esittää koko temppuarsenaaliaan läpi palkan saadakseen, sen sijaan, että ne vain katsoisivat toista koiraa.

Lopullisena tavoitteena tietysti on opettaakin ne tekemään jotain muuta kuin provosoimaan vastaantulijoita tuijotuksellaan, joten miksi ihmeessä en palkitse niitä tottisesityksistä, vaan takerrun jääräpäisesti pitämään palkitsemiskriteerinä "katso koiraa"?

Uskon molempien koireni räyhäävän ensisijaisesti epävarmuuttaan (mistä niitä on hieman huono syyttääkään - viimeksi toissapäivänä jouduin karkottamaan aggressiivisen näköisenä ja kuuloisena Jusaa kohti ryntäävän irtokoiran astumalla sen reitille karjaisemaan kantapäistä lähtevän EI TULE -sotahuudon). Ensimmäinen tavoitteeni on tämän vuoksi saada ne muuttamaan koko suhtautumistaan muihin koiriin: ne eivät ole kaikki potentiaalisia vaaratekijöitä, vaan niiden vuoksi voi tapahtua kaikenlaista mukavaa. Voi siis rentoutua - ja jossain vaiheessa myös alkaa tarjota vaikka sitä seuraamista sitten taas.