Agilitykouluttajamme on ihana. Tai oikeastaan ex-agilitykouluttajamme, koska mehän jäätiin Hyvinkäältä tauolle kesän lopussa. Tiina soitteli tänä aamuna, että hei, olisi treenipaikka auki shelttien keskellä, tekisi Jarolle hyvää, ottakaas nyt vastaan niin merkkaan teidät tähän ryhmään. No me otettiin vastaan. Tänään oli ensimmäiset treenit.

Kouluttaja vaihtui Tarjaksi (jolla on muuten maailman ehkä upein groenendael-narttu, johon rakastuin ensi silmäyksellä). Uusi ryhmä on kokemattomampi kuin aikaisempi vinttikoiratiimimme, joten tuntui ehkä vähän turhankin helpolta tämäniltainen treeni. Teimme kahta viiden esteen rataa, jotka eivät Jarolle tuottaneet sen suurempia ongelmia. Se irtosi tosi upeasti putkeen, luki hyvin ohjeitani ja teki ihan harjoitellun näköiset juoksukontaktit puomilla. Ja sitäpaitsi yritti vain kerran käydä haukkumassa vuoroaan odottavia turkkikoiria - josta se häädettiin samantien pois, ja seuraavalla kerralla semassa kaarteessa se ei sitten enää vilkaissutkaan niiden suuntaan vaan kääntyi putkeen kuten kuuluikin. Aivan mielettömän hyvä fiilis jäi, vaikka treeniaikaa olisi voinut olla enemmänkin. No, jos ensi jaksossa sitten katsoo, vapautuuko niiden pelottavan pätevien kisavalmiiden ryhmästä paikkaa. Tiina yritti jo aikaisemmin vinkata sellaisesta ryhmästä, mutta intin että eihän me voida, kun eimesillaimitäänosata ja lässyti lää. Kyllä me ehkä sittenkin vähän jotain osataan. Tämän treenijakson ajan voidaan kuitenkin hyvillä mielin keskittyä kontaktiesteiden ja pujottelun hiomiseen.

Jaron kepit olivat varsinkin ykköspuolelta paremmat kuin koskaan. Jotain hyötyä syksyn puuhasteluista. Kakkospuolelta se tuppasi aloittamaan joka kerta peilikuvana, eli kepin vasemmalta puolelta sisään, eikä suoritus pysynyt kasassa loppuun asti, vaan puolenvälin jälkeen jäi aina joku keppi väliin. Mutta se ei enää hae tukea jalastani, mikä on tosi hyvä. Tarja vinkkasi, että koira tarvitsisi tuekseen jonkunlaista äänisignaalia, "meneemeneemenee" tai jotain. Olin vähän eri mieltä, mieluummin jättäisin mölisemättä, mutta lupasin miettiä asiaa ensi viikkoon. On kovin vaikeaa hokea mitään ilman, että alan vahingossa tahdittaa koiran menoa - juuri kun siitä (tosin jalalla, ei äänellä tehtynä) on päästy eroon.

Tiina oli vinkannut, että meidän kontakteja pitää erityisesti tarkkailla, mikä tällä kerralla meni tosiaan hieman hukkaan, kun koira suoritti ne aivan akatemiakelpoisesti. Jatkoa ajatellen neuvoteltiin kuitenkin, että jospa näitä hiottaisiin Jaron kanssa hulahula-vannetta tai vastaavaa rengas- tai porttisysteemiä hyödyntäen. Ehdotus kuulosti tosi hyvältä, ja ihmettelin, miksen ole tullut moista ajatelleeksikaan. Nähtävästi rengas on vain tuunattava kasaan ihan itse - valmiit vanteet näyttävät olevan 65-senttisiä lähes kaikki, ja koirahan on 64-senttinen. Vaikka ei kaiketi haittaakaan, jos koira joutuu pienen himmailun lisäksi hieman kyyristymään, tällainen kokoero kuulostaa vähän riskialttiilta. Voin ihan kuvitella Jarpan painamassa rataa eteenpäin hulahula-vanne kaulassa pyörien...