Ennen kun aloitan toden teolla raportoimaan omien koirieni kanssa touhuamisesta, haluan vielä avautua pitkään sydäntäni lämmittäneestä aiheesta. Siis holtittomasti hortoilevista irtokoirista. Parempi purkaa aggressiot nyt, voi sitten olla enemmän zen kun menee seuraavan kerran ulos. Sain tänään aitiopaikalta (työpaikalta...) seurata taas yhtä valopääomistajaa nelijalkaisineen, ja sekös inspiroi.

Verenpaineeni oli siis taas mittauskelvottomissa lukemissa yhtä kolmikkoa seuratessa. Kyseessä isä ja poika, ja kultainennoutaja. Sen nimi oli mahdollisesti Onni tai Ooooooonnniiiii, tai ainakin tällaisia sen häntäkarvojen suuntaan huudeltiin. Ihan yhtä todennäköisesti sen nimi saattoi olla kuitenkin Rekku, päätellen siitä, että se ei reagoinut Onni-nimeen sitä vähää kuin irtilaskettu Jusa omaan nimeensä. Ja se on jo todella vähän.

Kuulkaa ihmiset, jos koiraa kiinnostaa luoksetulokäsky yhtä paljon kuin maatalouspolitiikka, sitä ei pidetä irti aitaamattomilla alueilla! Vaikka se  olisi miten maailman kiltein ja ihanin pikku karvakorva. Sellaisilla alueilla liikkuu teidän korkea-arvoisuuksienne lisäksi myös
A) ihmisiä, jotka pelkäävät koiria
B) pikkulapsia, jotka voivat alkaa pelätä koiria, kun se musti menee vain iloisena tervehtimään
C) toisia koiria, joiden lähelle ei syystä tai toisesta haluta vieraita koiria juuri nyt

Onnia lähdettiin vissiinkin pyydystämään siinä vaiheessa, kun se katosi nurmikkopläntiltä jonnekin reilun sadan metrin päässä olevan työmaavarikon kiinteän aidan taakse. Myönnän miettineeni hetken, oppisiko omistaja mitään, jos koira joutuisi viereisellä kadulla kulkevien autojen töytäisemäksi. Epäilen, että ei. Varmaankin auton kuljettaja kuulisi vain kunniansa - maailmassa on tietty ihmisryhmä, jonka järki on heittänyt pyyhkeen kehiin aikaa sitten.

Aihe herättää kuumia tunteita siksi, että olen ihan rehellisesti mennyt jo sekaisin laskuissa, miten monta kertaa kuukausienkin ohitustreenityömme on sabotoitu sillä, että irtokoira tulee ja pöllähtää iholle. Kaikille käy vahinkoja, joo, ja joskus on itseltänikin lipsahtanut remmi kädestä väärään aikaan tai se "aina kiinni antava" ja siksi valikoiduilla alueilla irtipidetty yksilö livahtanut sormien välistä. Vinkki: jos näin käy, vähintä mitä voi tehdä, on pahoitella tapahtunutta! (Ja mitä tämän neuvon antamisen tarve jo kertoo siitä, millaisiin irtokoiriin, tai pikemminkin omistajiin, olen törmännyt: tasan yksi on vaivautunut pyytämään anteeksi uroksensa materialisoitumista vähemmän iloisten korvaeläinteni keskelle.) Sympatioita ei heru tipan tippaa ihmisille, jotka pitävät koiraansa irti tietäen, ettei koira tule kutsuttaessa häiriöttömässäkään tilanteessa, saati sitten toisen koiran nähdessään.

Seuraavalla irtokoirantapaamiskerralla  käyn oikeasti vaaralliseksi. Lemmikkipalstoilla käydään säännöllisin väliajoin debattia aiheesta "mitä teet, kun irtokoira tulee omasi luo". Yksi usein tarjottu ratkaisu on "potkaise irtokoiraa". En halua alkaa potkia kenenkään koiraa, mutta hitto soikoon seuraavalla vajukilla omistajalla on äkkiä Reebokini kuva takalistossa.

Pitänee laittaa tilaukseen se "viis koirista, varo emäntää"-t-paita.