Lupasin taannoin kaverilleni kertoa blogissani taannoisesta Tallinnanreissusta, joten aloitetaanpa uusi uljas blogielämä sillä sitten.

Siinä missä muut korvakoiraharrastajat kokoontuivat Farkkushow'ta ja erkkaria varten Mustialaan, allekirjoittanut hylkäsi koiransa sohvalle ja lähti siis Suomenlahden etelärannalle mudistin ja kolmen mudin kanssa. Tässä heti alkuun on mainittava, että agilitykouluttajamme mielestä olen ilmiselvä belgi-ihminen, kiihdyn nollasta sataan alta sekunnin. Sen lisäksi olen kuitenkin selvästi myös farkkuihminen, eli saan rajattomasti iloa irti ihan käsittämättömistä asioista. Alustavasti tämänkin reissun kaikista pähein osuus oli siis se, että en ole koskaan ennen ajanut autolla laivaan!

Laivaan ajaminen oli vähintään niin siistiä kuin olin odottanutkin, mutta meni asiallisesti joka tapauksessa. Ja laivasta ajaminenkin onnistui. Sen sijaan Tallinnassa ajaminen... Mielestäni olen pärjännyt ihan hyvin kotimaassa vieraissakin kaupungeissa, eikä Viron liikenne nyt niin kauheasti Suomesta poikkea (samanlaiset liikennemerkit, oikeanpuoleinen liikenne jne.), mutta siis voi herranen aika sentään. Reissun lentäväksi lauseeksi muodostui "ei pysty, on kielletty ajosuunta" (toinen lentävä lause oli sitten "voisitsä sulkee sen ikkunan, täällä vetää" - siitä vähän myöhemmin). Koko kaupunki on täynnä yksisuuntaisia, joiden ajosuunta oli sitten vielä ihan väärinpäin meidän etenemishaluihimme nähden. Ankaralla kiemurtelulla ja lievällä kiroilulla löysimme kuitenkin hotellimme vanhasta kaupungista, eli auto parkkiin ja kirjautumaan sisälle. Hotelliin, jossa ei oltu jostain syystä X ollenkaan tietoisia, että meillä on koiriakin mukana. No, pienellä lisämaksulla homma järjestyi, kamat purettiin autosta jossain kellarikerroksessa olevaan huoneeseen, ja ei muuta kuin viemään autoa sallittuun parkkiin. Respa antoi ajo-ohjeet kahdelle parkkipaikalle, joista toinen on vartioitu ja toinen halpa. Päätimme fiksusti valita sen halvan, ja siis hei, 25 kruunua / 24 h? Ihan absurdi hinta. Helsingin satamassa joutuu maksamaan saman summan siitä, että ajattelee pysähtymistä.

Hotellille palattiin Kotipizzan ja R-Kioskin kautta (ulkomaanreissu, todellakin), ja loppuilta koirien iltapissatusta lukuunottamatta viihdyttiinkin kellariloukossamme. Huoneessa oli pinta-alaa 5 neliötä ja korkeutta 5 metriä, ei ikkunoita ja lähimmälle varauloskäynnille sellainen 20-30 m kapeankapeaa käytävää... Yritin kovasti olla ajattelematta paloturvallisuusseikkoja nukkumaanmenon aikoihin.

Sunnuntaiaamuna aamiaisen jälkeen otettiin koirat ja lähdettiin hakemaan autoa pakattavaksi. Käveltiin autolle, mudit hoplaa takapenkille, ja vasta tässä vaiheessa alkaa raksuttaa sen verran, että takapenkki on muuten täynnä lasinsiruja.

Joo. Olisi pitänyt viedä auto sille vartioidulle parkkipaikalle. Joku oli huomaavaisesti iskenyt kakkoskuskin sivuikkunan sisään, ja tonkinut auton ylösalaisin.

Hupaisaa sinänsä, että tytöt olivat pätevästi jättäneet autoon sekä navigaattorin että auton vara-avaimet, mutta molemmat olivat kuitenkin tallella. Ne oli tosin nostettu esille. Hirveän kiroilun saattelemana päätettiin tehdä kuten kotonakin tehtäisiin vastaavassa tilanteessa: soittaa poliisille. Virossa poliisin numero ei ole 112, vaan 110, kuten ystävällinen hälytyskeskushenkilö auton omistajalle neuvoi. Ok, soitetaan sinne sitten. Vaan sieltä tulikin sitten luuria korvaan. Keskussetä ei ilmeisesti puhunut englantia, ja päätti hoitaa kriisitilanteen näin.

Helvetin hienoa. Tässä kohtaa meillä alkoi olla jo kiire, eikä autossakaan tarkemmin ajateltuna tainnut olla ilkivalta- tms. vakuutuksia, joten ei muuta kuin kaavittiin lasinsirut pois takapenkiltä ja ajettiin pakkaamaan auto. Ja seuraavaksi kohti näyttelypaikkaa. Jossa muuten joku päivän aikana kävi tonkimassa hansikaslokeromme uudestaan. Aloimme harkita autoon "tää on jumalauta ryöstetty jo!" -lappua, mutta puutteellinen kielitaito esti idean toteutuksen...

No mutta, itse asiaan eli näyttelyyn. Mukana oli siis kaverini kasvattama keltainen merlepoika Tiri, suklaanruskea intopinkeä (Jaro lampaan vaatteissa...) unkarintuontityttö Morzsi sekä Tirin emo, musta rouvakoira Falo. Etukäteen oli sovittu, että minä handlaan Falon, joka ei omistajansa kanssa esiinny edukseen. No ei mitään takeita kyllä, että se esiintyisi sen paremmin kokemattoman vinttari-ihmisenkään kanssa, mutta kaikkeahan kannattaa kokeilla. Etukäteen harjoiteltiin juoksemalla 2x10 m kehän reunamilla, ja tadaa, paimenkoirahandleri oli syntynyt! Jouduin sitten kyllä kylmiltäni myös paras juniori -kehään Morzsin kanssa, sillä sinne joutuivat näyttelyn ainoat juniorit Tiri & Morzsi vastakkain. Morzsista tuli PJUN, mikä aivan selvästi todistaa, että olin erinomainen narunjatko. Olkoonkin, että yhtään raviaskelta se ei tainnut ottaa, vaan joko poukkoili tai tukehtui hihnaansa. Joo, nolotti vähän.

Falon vuoron koittaessa tuomari päättikin yllättäen, että haluaa arvostella valionartut pöydällä. Ok, paimenkoira syliin ja hoplaa. Falo oli vähällä pyörtyä inhosta, käytännöllisesti katsoen vieras täti nostaa syliin, ja sitten jää sen ja ihan vieraan sedän väliin. Voi yääääägh. Liikkeiden esittämisen jälkeen syyllistyin mahdollisesti suureenkin syntiin, ja asettelin mudin takajalkaa fiksummin. Huhujen mukaan on nimittäin olemassa koulukunta, jonka teesin mukaan mudia ei asetella, ikinä. Onneksi läsnäolijat eivät tulleet kuitenkaan huutelemaan. Laaman innolla esiintynyt ja lähinnä mammaansa tähyillyt Falo oli lopulta PN-2, Morzsi ylsi PN-3:ksi ja Tiri olikin sitten sekä VSP JUN että VSP! Kolme koiraa, kolme titteliä, ei paha reissu, laisinkaan. Vaikka minun esittämäni koira olikin se ainoa tittelittä jäänyt.

Iltapäivällä alkoi sitten sataa. Ja meillä oli ikkunanpuutoksesta johtuen se tehoilmastoitu auto. Ajoin siis niitä perkeleen yksisuuntaisia väistellen sataman viereisen Hesburgerin (ulkomaanreissu, todellakin) parkkiin, ikkunaan viritettiin jätesäkki ja sitten telttailtiin siellä. Enää 6h laivan lähtöön. Enää 5½ h laivan lähtöön. Enää...

Ja sitten tajuttiin sellainen kiintoisa ongelmavyyhti, että
- autossamme ei ole ikkunaa
- koirien pitää jäädä laivamatkan ajaksi autoon (koirapaikkoja ei ollut enää vapaana, kun matkaa varattiin)
- mukana on yksi häkki, jonne mahtuu mukavasti 1 ja kohtuullisesti 2 mudia
- toisella mukana olevista nartuista on juoksu
- se ainoa takuuvarmasti autossa pysyvä koira (jota ei siis tarvitsisi laittaa häkkiin) on juuri se narttu, jolla ei ole juoksua

Ei siinä mitään. Kaadettiin satamassa puoli takapenkkiä, vedettiin häkki koiran kaulapannalla kiinni takakontin kuormansidontalenkkiin, irrotettiin tavaratilaa suojaava kansi ja köytettiin se häkin ja pystyssä olevan selkänojan päälle, pistettiin Tiri häkkiin ja tytöt takakonttiin. Viritettiin jätesäkki mahdollisimman pätevästi (ja kovaäänisesti ikkunoiden sulkemisesta huudellen) ikkunan peitoksi. Ja sitten vain toivottiin ihan kauheasti, että laivamatkan aikana ei tulisi kuulutusta, jossa etsitään autokannelta kiinniotetun iloluontoisen ruskean seropin omistajaa...

Helsinkiin saavuttaessa kaikki koirat olivat ilahduttavasti edelleen paikalla. Seuraava haaste oli sovittaa yöksi 52 neliön kaksioon juoksuinen narttu, kaksi urosaggrea urosta, yksi pöljä uros ja yksi urosten lähentelyistä mahdollisesti tuohtuva narttu. Saatte arvata, ketkä näistä olivat omia koiriani. Niin, ja kolme ihmistä lisäksi, mutta nehän nyt menevät mihin vain.

Hämmästyttävää kyllä, yksi koiraportti riitti koko sakin kurissapitoon. Farkut toisella puolella, mudit toisella puolella, ja sitten sopivasti hajautettuja ihmisiä yskimään merkitsevästi, jos meinasi mennä urpoiluksi.

Että sellaista. Maanantaiaamuna teippailtiin vielä Hannun jostain kaivama rengassuojamuovi rikkinäisen ikkunan paikalle - hyvin teipattiinkin, kesti kuulemma paitsi matkan Helsinki-Joensuu, myös rankkasateen - ja mudit lähtivät kaasuttelemaan kohti kotia. Allekirjoittanut jäi teoriassa lukemaan viimeiseen kolmeen tenttiin, ja käytännössä siis kaavailemaan millä tekosyyllä (ja rahalla) saisi lähdettyä oman näyttelypuudelin kanssa myös ulkomaille. Oli se meinaan sen verran siisti reissu kuitenkin. Ensi kerralla jätetään vain auto tälle puolelle lahtea, jos noin pienellä alueella on tarkoitus Tallinnassa liikkua. Ilman eksymisiä mittariin olisi tullut ehkä 10 km, eksymisten kanssa...noeitullunykatottua. Ei se ollut niin helppoa, sitäpaitsi!