Esitän kolmen koiran perusteella teorian, että koulutuksellisesti faaraokoirassa ja mudissa on tasan yksi ratkaisevan iso ero: toinen tekee huolellisesti, toinen vetää överit. Aina.

Erti oppi parissa viikossa, että rappukäytävässä "odota" tarkoittaa "pysy paikallasi kunnes saat lähtöluvan, vaikka siihen menisi iäisyys", Jaro ottaa odotuksen pitkittyessä varaslähtöjä edelleen, vaikka sen kanssa on samaa sähelletty vuosia. Mutta sitten taas - mudi ei ihan heti ala improvisoimaan, että jos se saa yhden naksun kivitolppaan päin vilkaisemisesta, seuraavaa naksahdusta kannattaa hakea näin:

Ja tietysti havaittuaan, että tämä liike sai aikaan hämmästyneitä naurunremahduksia ympäristössä, tuosta tolpasta on tullut ihan Jaron lempijuttu, jonne se sinkoaa säännöllisin väliajoin ihan vain ohikuljettaessakin.

Myös Jusa muuten hyppäsi tuonne kertaalleen, niin alusta-arka ja fyysisesti paljon Jaroa kömpelömpi kuin olikin - mutta sille yritinkin tuolloin opettaa etutassujen laittamista tolpan päälle, ja toista kertaa se ei samaan sortunut. Sen sijaan Jusa kunnostautui aina toistuvasti pahvilaatikkoleikeissämme ("saat palkan kaikesta mikä liittyy laatikkoon - keksi jotain!") vastaavanlaisilla overkilleillä. Sen suosikkijuttu saattoi olla ottaa laatikonreunasta kiinni, paiskata se päin kouluttajaa ja jäädä sitten tyytyväisenä vaatimaan palkkiotaan.

Niin, ja tietysti koska Jaron kehonhallinta on aina ollut mitä on, piti kokeilla mitä tapahtuu, jos sitä pyytää istumaan tolpannokkaan. No, se tietysti istui, ja huolellisesti sittenkin. Ei faaraokaan aina sähellä.